keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Equus Caballus Monimutkaistus

Käsi ylös, kuinka moni on ollut joskus informaatioähkyssä hevosten suhteen? Elämme valtavassa informaatitulvassa, jossa jokaisen on helppo hankkia tutkittua tietoa, toisten kokemuksiin perustuvia tekstejä ja vaihtaa mielipiteitä. Informaatiotulva on kuin kaksiteräinen miekka - tieto myös lisää tuskaa, etenkin kun kaiken tiedon seasta voi olla vaikeaa suodattaa urbaanilegendat tosiasioista, ja tosiasioistakin ne seikat, jotka sopivat itselleen toteutettaviksi. Kaikilla meillä on käytössämme rajallinen määrä resursseja (aikaa, rahaa, konkreettisia keinoja ja taitoja) joiden asettamat reunaehdot meidän on hyväksyttävä.
Oikeasta ratsastuksesta ja hevosenpidosta on yhtä monta mielipidettä kuin lausujaakin. Katsokaas kuin mielipide on vähän kuin pyllyreikä - meillä kaikilla on sellainen. "Mitä ratsastus on?" -kysymykseen voi saada moninaisia vastauksia erilaisilta ammattilaisilta ja harrastajilta. Jollekin se on taidetta, jollekin urheilua, jollekin oma henkireikä, jollekin terapiaa, jollekin kilpailuvietin kanavoimista, jollekin keidashetki disneymaailmassa, jollekin sielujen kohtaamista, jollekin hoivavietin purkamista, jollekin teknistä taitoharjoittelua, jollekin tasapainopisteen siirtämistä kohti kohtaa x, jollekin rintakehän nostamista eikä mitään muuta, jollekin alaleuan rentouttamista kunnes kieli putoaa, jollekin keino päästä konkreettisesti pisteestä a pisteeseen b, jollekin omaa fysioterapiaa, jollekin hevosen fysioterapiaa, jollekin keino osoittaa omaa statustaan, jollekin keino kokeilla omia rajojaan, jollekin sosiaalinen tapahtuma, jollekin keino päteä, jollekin keino pitää yllä omaa kuntoa, jollekin mielenkiintoinen matka omaan sisimpään, jollekin rahaa syövä konkurssin aiheuttava alati paskova karvakasa ja avioeron ykkössyy. Juu sii, ratsastuksesta on moneksi.

Kyselin muutamalta ei-hevosihmis tutultani (heitäkin on! :D), miten he näkevät ratsastuksen ja hevosen kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen. Yleisin vastas oli tätä tyyppiä; "ratsastuksessa ihminen yrittää saada puolitonnisen elukan tekemään niinkuin ihminen tahtoo istumalla sen päällä ja tekemällä erilaisia hölmöltä vaikuttavia kuvioita ja hypyyttämällä sitä esteiden yli". Tai, "ihminen käyttää hevosta yrittäen aiheuttaa sille samalla mahdollisimman vähän kipua ja harmia". Aika raadollisia vastauksia, ja aika totta! Jos joku väittää, että hevosta ei laisinkaan "käytetä" vaan sitä vain kuunnellaan yksisarvisten pierujen muodostamien sonaattien tahtiin, ei elä kyllä ihan tässä maailmassa, tai ainakaan tosiaan tee mitään niillä hevosillaan. Hevosella ratsastamisen tai ajamisen moraalinen ja eettinen oikeutus olisi kokonaan toisen bloggauksen aihe, johon en nyt aio sukeltaa sen tarkemmin eikä se ole nyt minulla edes päällimmäisenä mielessäni (OE ja muut eläinsuojelujärjestöt halutessaan pohtikoot sitä), vaan haluaisin pohtia sitä miten tästä kaikesta on tehty niin kamalan vaikeaa ja monimutkaista.

Hevonen on lopulta aika yksinkertainen eläin. Se syö korsirehua pitkin päivää, haluaa liikkua mielellään vapaana ja porukassa, se on laumaeläin, se tykkää kavereista, sillä pitää olla raikasta juomavettä, ja paikka missä se saa turvallisesti levätä. Sen terveydentilaa pitää seurata ja hoitaa, kaviot fiksata, hampaat raspata, antaa loishäädöt ja katsoa että sillä on jotain mielekästä puuhaa ellei laumaelämä isossa tarhassa järjesty. Hevonen on sopuisa elukka, joka välttää konflikteja ja yrittää ymmärtää meitä hulluja kädellisiä. Hevonen EI tarvitse luonnon puolesta estehyppelyä, kouluratsastusta, ravikisoja, pinteleitä, glitterotsapantaa, tai pinkkiä talikkoa. Mutta ne ovat toki kivoja juttuja eikä sinällään mitenkään väärin. Emmehän mekään tarvitse juuri mitään, mutta en minä ainakaan aio luopua suklaasta ja kirjoista. Kirjoitin pari vuotta sitten bloggauksen aiheesta Hevonen on luotu liikkumaan, jonka voi halutessaan lukaista liittyen tähän samaan aiheeseen. Hevonen on toki luotu liikkumaan, mutta ei pienellä ratsastuskentällä kylkimyyryä pää ryntäissä, samassa staattisessa asennossa kilometrikaupalla. Ei sillä että se nyt olisi hevoselle järjetöntä tuskaa aiheuttavaa toimintaa, mutta ei välttämättä nyt aivan tarpeellista eikä varsinakaan mielekästäkään.

Mistä ratsastuksessa on oikeasti kyse? Ehkäpä ei-ratsastavat tuttuni olivat oikeassa. Istutaan hevosen päällä ja yritetään saada se tekemään niinkuin ihminen haluaa, näin pähkinänkuoressa. Nykyratsastaja kun vaan haluaa paljon kaikenlaista - siitä ne ongelmat syntyvätkin. Joku haluaa hypätä kerrostalon kokoisia esteitä, joku pyörittää 8 metrin laukkavolttia, joku tehdä sarjavaihtoja. Joku haluaa mennä maastossa täyttä kiitolaukkaa, joku ei halua mennä muuta kuin käyntiä ja panikoi jos hevonen tarjoaa jotain muuta. Hevosen pitäisi oppia ja arvailla mitä kukin kulloisellakin hetkellä haluaa. Hevonen on yksinkertainen - ihminen on sen sijaan suurine kehittyneine kongitiivisine aivoineen varsinainen epeli. Pläräämme aikajanaa edes takaisin ja pohdimme entäs-jospa-mitäjos-niin-mutta-kuitenkin kuvioita loputtomiin, emmekä millään pysy nykyhetkessä. Hyvin usein suurin tragedia syntyy siitä, ettemme itsekään tiedä mitä haluamme, puhumattakaan että tietäisimme mitä haluamme hevosen selässä, juuri nyt! :) Jos jopa tiedämme mitä haluamme, usein meillä ei ole keinoja sen toteuttamiseksi, koska toiveemme ovat abstrakteja.
"Haluaisin että hevonen olisi pehmeämpi". Pehmeämpi mistä? Suusta? Niskasta? Selästä? Takajaloista? Korvienvälistä?
"Haluaisin että hevonen olisi reaktiivisempi". Eli vastaisi nopeammin apuihin, mihin apuihin, oletko varma? :D Haluatko samalla muutakin reaktiivisuutta, vai pelkästään nopeutta vaikkapa jalalle?

Selvitä ensin, mitä oikeasti haluat. Sen jälkeen voit selvittää, miten siihen voisi päästä, ja onko se realistista. Harvasta vuononhevosesta tulee GP hyppääjää. Fysiikan lakeja pitää kuitenkin kunnoittaa. On vaikea uskotella hevoselle asiaa, jonka haluamisesta ei ole itsekään ollenkaan varma.

Ratsastus on loppujen lopuksi suhteellisen simppeliä, perustasolla. Kaksi nisäkäslajia ovat päällekkäin, fysiikan lakien ja biologian armoilla. Kummankin pitäisi periaatteessa huolehtia omasta tasapainostaan; hevosen siitä ettei se kaadu rähmälleen, ja ratsastan siitä että se olisi mahdollisimman mukava kannettava. Jokainen ratsastava henkilö ymmärtää, että ikävästi toisella puolella retkottavaa reppua on ikävä kantaa; jos penaalin reuna törröttää selkään sitä haluaa väistää, tai jos olkaimet ovat eri tasossa, tulee kohta selkä ja hartiat kipeiksi. Repun sisältö ei ole tässä kohtaa kovin olennainen, vaan se autenttinen tunne, miltä tuntuu kantaa epätasapainossa retkottavaa reppua. Painavakin reppu menee, jos se on hyvin tasapainotettu ja kantajan keho on tottunut kantamaan isompia taakkoja.

Repussa on se hyvä puoli ihmiseen verrattuna, että reppu on aika yllätyksetön. Se ei yhtäkkiä ala heilumaan toiselle puolelle, tai spontaanisti potkaise kylkiin tai nykäise päästä. Hevosen osa on siis inhorealistisesti ajateltuna aika karu - sen lisäksi että me ihmisreput roikumme selässä hyvin usein aika epätasapainossa, me vielä yllätämme kantajamme ikävästi omaa turhautumistamme tai osaamattomuuttamme. Hyvä uutinen on se, että ei se hevonen ole oikeasti mikään hutera Ming-dynastian aikainen maljakko, vaan kyllä ne kestävät meidän mokia ja säätämistä aika pitkälle. Muistelkaapa vain omaa lapsuuttanne ja nuoruuttanne, mitä niiden hevosten kanssa tuli puuhasteltua! Silti ne jäivät henkiin, ja hevosilla on toki keinoja puolustautua ihmisen mielivaltaa vastaan.

Harhaluulo sen sijaan on se, että "ei huonosti voiva tai pakotettu hevonen suorita". Tätä kuulee usein. Miettikääs nyt uudemman kerran. Hevonen on saaliseläimenä aktiivisesti konflikteja välttelevä elukka, joka ei ole millään tavalla tollo. Hevoset oppivat aika nopeasti, että nyt kannattaa vaan yrittää kestää ja suoriutua, ettei tule pahemmin turpaan tai henkistä ahdistusta. Estehevosta ei voi pakottaa hyppäämään 160-ratoja, eikä ravuri suorita kovin pitkään pakotettuna, mutta esimerkiksi kouluratsastusta voi harrastaa jopa aivan huipputasolla todella epäurheilijamaisin keinoin. Hevosen voi todella pakottaa piaffiin, tai heittämään komeasti jalkaa lisätyssä ravissa. Ei se ole edes kauhean vaikeaa. Ikävää on, että pakotetuilla liikkeillä pärjää jopa aivan kirkkaimmalla huipputasolla. Vika ei ole yksin kilparatsastajissa, vaan tuomareissa, sponsoreissa ja koko koneistossa. Ehkä tämä vielä jonain päivänä muuttuu? No, se ei ollut tämän ajatelman aihe, mutta toki liippaa läheltä.

Jos palataan vielä hiukan siihen reppuun, jonka pitäisi olla helposti kannettava. Tämä onkin sellainen high-tech reppu, joka antaa ohjeita kantajalleen. Vähän kuin älykäs navigaattori. "Käänny oikealle". "Pysähdy". Jos navigaattori huutaa yhtäkkiä täysin yllättäen "KÄÄÄNNY VTU TOLLO NYT HETI OIKEALLE"; joko säikähdätte tai suututte. Yleensä sekä että. Navigaattori voi olla kohteliaan neutraali. Toki jos ohjeet eivät mene perille, voi tarkistaa onko navigaattorin kieli kääntynyt vahingossa swahiliksi (olettaen että neuvottava ei osaa ko kieltä) tai onko äänenvoimakkuus sopivalla tasolla. Joskus navigaattorikin erehtyy! Se voi ehdottaa keskellä metsätietä umpipusikossa oikealle kääntymistä. Niin ei voi silloin tehdä, vaan navigaattorin pitää etsiä joku toinen reitti määränpäähän.

Pääsitte varmaan kärryille, mitä tarkoitan? Asenne on tärkeä. Perusratsastusavut ovat aika yksinkertaisia. Kaasu, jarru, ratti. Näitäkin voi toki olla montaa erilaista, mutta mekanismi on sama. Merkit opetetaan hevoselle käyttäen yleensä positiivista tai negatiivista vahvistetta, aika usein molempiakin. Vrt, pohje koskettaa, hevonen lähtee liikkeelle, ratsastajan pohje irtoaa ja ratsastaja rapsuttaa kaulaa. Nuorella aika normaali toimintatapa eikö. (Newsflash: et voi kouluttaa hevostasi tai edes olla sen kanssa käyttämättä jollain tasolla operantin oppimisen nelikenttää, vaikka se "operantti" onkin muotisana ja muotioksetus. Hevonen oppii koko ajan, halusit tai et. Naksutus tai namipalat eivät liity tähän välttämättä yhtään mitenkään.)
Muu ratsastus onkin sitten enemmän hevosen jumppaa kohti parempaa tasapainoa tai vain yksinkertaisesti ratsastajan ja/tai hevosen huvittelua. Aika usein ratsastajan huvittelua. Mutta yhtä usein myös ratsastajan kurjuutta! Meillä on täällä Suomessa jännä slaavilais-luterilainen kärsimyksen ihainnointikulttuuri aina vaan. Kärsi kärsi, kirkkaimman kruunun saat. Valmennustunti oli onnistunut, jos sen jälkeen persuksista oli lähtenyt nahka ja veri maistui suussa, jos ylipäätään kumpikaan osapuoli ratsukosta oli enää tolpillaan. Ratsastus on kuitenkin parhaimmillaan kuin yhteinen tanssi, jossa molemmat yksittäiset eläinlajit sulautuvat kuin yhdeksi, kentauriksi, ratsastajan pää ja hevosen jalat. Käsi sydämelle kuinka moni enää edes haaveilee kentaurihetkistä vai vaan tyytyy siihen, että se otus asettuu ja taipuu edes hiukan molempiin suuntiin ja menee tänään molemmat laukat eikä kaahaa loppuraveissa? :D se on ihan ookoo! Kentaurihetki voi tulla loppukäynneissä. Kolmeksi sekunniksi. Tai maastossa, kun hevonen pysähtyy katsomaan rauhallisesti ja kiinnostuneesti laiduntavia peuroja, ja tunnet sen jalat ominasi. Tai kun ajattelet laukannostoa ja hevosesi jo nostaakin sen. Älä lopeta haaveilemista! Ne pienet sekunnit kantavat pitkään...

Meistä hevostelevista moni on ratsastuksessaan siinä pisteessä, että PÄÄ on se juttu. Jos se ei ole alhaalla, mistään ei tule mitään. Kaikki kiteytyy päähän; saako olla kuolaimen alla/päällä/ saako olla edes koko kuolainta/ saako olla tuntumaa ja montako maitopurkkia/ mikä se tuntuma edes on/ saako niistä ohjista pitää kiinni laisinkaan/ saako niistä päästää laisinkaan, ainakaan ulko-ohjasta/ mitä sitten tapahtuu jos hevonen avaa suun/ mitä sitten jos se vielä nostaa pään?
Juu sii, kysymyksiä on paljon, ja vastaajia tyylisuunnasta ja raamatunkappaleista riippuen hyvin monia. Tuntuma-asia minua on mietityttänyt vuosikaudet. Yksi koulukunta haluaa että hevonen jotenkin mystisesti "tukeutuu" ohjaan, toisin sanoen roikkuu kädellä, enemmän tai vähemmän. Toinen koulukunta taas ei halua minkäänlaista tuntumaa, esimerkiksi lännenratsastajat. Hyvin niiden hevoset silti tuntuvat pysyvän pystyssä. Kolmas koulukunta tekee tuntumasta tieteellistä piiperrystä, jossa kaikki ratkeaa jollain mystisellä oikealla tuntumalla ja neljäs koulukunta suhtautuu asiaan käytännöllisesti; se tuntuma on ok mikä tuntuis toimivan. Todennäköisesti meillä on vielä viides ja kuudes tuntumakoulukunta mutta herra varjelkoon minua niiltä. Tuntuma onkin yksi vaikeimpia asioita koko ratsastuksessa, mutta ei se sentään ole mikään Viisasten Kivi joka ratkaisee kaiken muun - niinkuin vaikka toispuoleisena retkottavan ratsastajan, apinan lailla hevosen kylkiin tarraavan stunttimunakyyryn tai epäsopivan satulan.

Hevonen on siis lopultakin aika plajon muutakin kuin pelkkä pää, suu, niska. Toki moni asia riippuu näiden asennosta ja rentoudesta, mutta on se nyt herra paratkoon muitakin ruumiinosia. Eniten hevosen päällä istumiseen ja pysymiseen taitaa kuitenkin vaikuttaa kaksi asiaa - hevosen psyyke, ja se mitä se psyyke aikaansaa hevosen JALOILLE. Menevätkö jalat pukkilaukkaa, vai siivosti ravia uraa pitkin? Sanovatko hevosen aivot; nyt riitti, teeppä kunnon loikka vasemmalle? Vai, että ai miten kiva tämä meidän ratsastushetki, taidanpa vallan rentoutua ja kuunnella vielä tarkemmin mitä ratsastaja nyt haluaisi jalkojeni tekevän. Jos haluaa oikeasti kontrolloida hevostaan putoamisen pelossa, kannattaakin keskittyä enemmän siihen psyykepuoleen ja hevosen pysyttämiseen toleranssi-ikkunassa (vrt ylivire - alivire) jännitystilojensa suhteen, huolehtimalla OMASTA tasapainostaan ja liikkuvuudestaan, ja siitä että hevosen jalat ovat joltensakin hallussa ihan vaan vaikka sen puitteissa että saat hevosesi järkevästi pysähtymään.

Kerrataan vielä. Hevonen ei ole kovin monimutkainen eläin. Se on toki myös kongitiivinen ja ajatteleva ja tunteva nisäkäs jolla on meihin enemmän yhtäläisyyttä biologisesti kuin eroavaisuutta, mutta se on silti hevonen. Ihminen on tässä se hankala apina, joka haluaa yhtä sun toista. Haluaa. Haluan! Mutku mä haluan. Heti, mielellään jo eilen. Kiva, mutta selvitä ensin mitä oikeasti haluat? Miten siihen voisi päästä? Miten siihen voisi päästä järjevästi? Tarvitko apua, jos niin kuka voisi auttaa? Ratsastus ei ole ihan oikeasti mitään rakettitiedettä. Oma kehonhallintamme ja -mielenhallintamme sen sijaan on, ihan ilman hevostakin, ja sen kanssa joudumme pähkäilemään loputtomiin. Hevonen on siinä aika kiva apuri, koska se pakottaa meitä lempeästi tai joskus vähemmän lempeästi kohtaamaan omia haasteitamme, kuten kontrollinmenetyksenpelkoa, kehollista epämukavuutta, jopa eriaisia traumatriggereitä.

Mitä jos kokeilisit ratsastaa hevosellasi seuraavan kerran enemmän "back to basics" asenteella, pitää hauskaa, nauttia tuulesta ja auringosta, antaa hevosen vähän laukata ja pärskiä, kävellä pitkin ohjin ja tuntea kuinka hevosen selkä keikuttaa omaa selkääsi... Go for it. Ei se elämä ole sittenkään ihan niin vakavaa, silloinkaan kun se on vakavaa. Joskus tekee hyvää yksinkertaistaa. Kaikkea.


-Katariina Albrecht

(Kirjoittaja on öisinajatteleva hevosillaan miekkaileva hupsu keretti)

Ei kommentteja: