keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Pihaton vuosi

Hevoseni ovat asuneet omassa pihassani -tallissa ja pihatossa- nyt hiukan yli vuoden, ja ajattelin että onpas sopiva hetki ottaa pieni retrospektiivinen katsaus menneeseen vuoteen.
Pihatot ja tallit herättävät paljon keskusteluja sosiaalisessa mediassa, ja kannanotot puolesta ja vastaan sinkoilevat kiihkeästi. Osa hevosistani elää tallissa ja osa pihatossa, joten tässäpä oivallinen tilaisuus vertailla hiukan omakohtaisia kokemuksiani erilaisista tavoista pitää hevosta.

Ensin pienet alkutiedot pihatosta:
*Omia hevosia 4 kpl, joista 3 asuu pihatossa: 14v suomenhevosruuna Tulipoika, 10v lusitanotamma Alma (Rinsessa) ja 6v russponitamma Perla. Tallissa asustelee vielä hetken oripoika Duplo.
*Pihattohallissa joka on tehty vanhaan navettarakennukseen, on tilaa noin 30 neliötä, yksi sisäänkäynti hevosilla leveässä oviaukossa, ei tuulikamaria koska sijainti suojainen, ovessa polar-liuskat. Pihattotarha metsää ja peltoa, yhteensä vajaa hehtaari. Aktiivipuuhattoajatus, joutuvat kävelemään eri "pisteiden" välillä. Maasto mäkistä, tiheää metsää, vähän kalliotakin, viljeltyä nurmea. Pihattomökin edusta soralla.
*Kesällä 2ha laidun
*Pihatossa asuvista hevosista Almalla on kengät usein ympäri vuoden, Tulilla talvisin, Perlalla ei lainkaan.
*Hevosista Alma on säännöllisessä ja monipuolisessa työssä, Tuli kroonikkona (vatsa- ja takapääongelmia) tekee töitä kun siltä tuntuu, muutaman kerran viikossa. Perla poni nyt toistaiseksi melko kevyessä käytössä.

Usein sanotaan, että pihatto on paljon helpompi vaihtoehto kuin talli. Olen erimieltä, mutta myös samaa mieltä. Monilla ratkaisuilla pystyy vaikuttamaan hoidon ja arjen helppouteen yhtä lailla tallissa kuin pihatossakin. Mihin kakka? Miten juotto? Miten ulkoilualueet? Missä rehut? Meillä ollaan päädytty siihen ratkaisuun, että pihattohallin pehkuja ei talven aikana sen kummemmin poisteta, lisätään olkia päälle, jolloin palava kakka lämmittää patjaa. Yllättävän lämpimäksi se tuleekin. Kesän ja laidunkauden alussa pihattomökki tyhjennetään kokonaan ja lattia pestään Virkon S:llä. Ensimmäinen vuosi sujui lähes kokonaan käsipelillä juottaen - kannoin vedet pihattoon ja talliin käsipelillä talosta sisältä. En voi suositella... Juoma-astiaksi näillä leveysasteilla käyvät hyvin kotikonstein eristetyt saavit (kaksi saavia päällekkäin, väliin pohjalle finnfoamia, reunoille polyuretaania, tilkitään silikonilla) ilman mitään sen kummempia lämpövastusvirityksiä. Kovilla pakkasilla käytössä oli tänä talvena vanha käytöstä poistettu kotapata, joka piti yhdellä ulkotulella veden sulana kovanakin pakkasyönä. Vasta tässä kevään korvalla saimme talliin veden ja pihattomökkiin automaattikupin joka pitää veden sulana. Hevoset juovat silti paljon enemmän ns vapaata vettä, ja täytän silti edelleen vesiastiaa kerran päivässä jolla varmistan kaikkien riittävän vedensaannin. Tulin suosikkijuoma on silti juoda metsässä olevasta lähteestä! Nam. Se ei vaan ole aina sula, ja kuivilla keleillä lähdelätäkkö kuivahtaa. ;)

Millä tavoin pihatto on helpompi kuin talli? Entä hankalampi? Ensinnäkin, on pihattoja ja "pihattoja", ihan kuten talleja ja "talleja". Voin puhua vain omasta puolestani, ja omista ratkaisuistani, jotka eivät ole suinkaan täydellisiä niin pihaton kuin tallinkaan suhteen. Tässä kuitenkin omat ajatukseni:

Pienen kotipihaton plussat:
+ Hevosten päät pysyvät paremmin kasassa kuin karsinatalli-yksintarhaus kuviolla. Tosin, niin suurta eroa ei ole, jos hevonen saa olla koko päivän isossa tarhassa laumassa vaikka se olisi yöt karsinassa.
+ Hevosille, jotka vaativat fyysisten kremppojen takia jatkuvaa liikuntaa ja seisominen on pahasta, pihatto on loistava ratkaisu.
+ Jos pihatto on järkevästi suunniteltu, sen päivittäinen hoitaminen on helpompaa ja nopeampaa kuin karsinatallin.
+ Hevosten luonnonmukaisten tarpeiden tyydyttäminen on helpompaa, josta pääsee kohtaan yksi: hevosten pää pysyy paremmin kasassa
+ Ei hevosten roudaamista - siinä mielessä nopea ja helppo verrattuna karsinatalliin.
+ Hevosten roudaamisen tarpeen väheneminen lisää turvallisuutta - myös ei-hevosihminen voi tarvittaessa ruokkia tms.
+ Mielikuvitus, raha ja tila rajana mitä kaikkea voi keksiä hevosten aktivointiin, vrt paddock paradiset ym.


Miinuksia?
- Heinää menee enemmän haaskuun.
- Siivoaminen työläämpää. Toki karsinan ja hiekkatarhan siivoaa helpommin kuin ison makuuhallin + hehtaarin kokoisen ulkoilualueen metsä/peltopohjalla.
- Hevosten sekaan meneminen asiakkaille hankalampaa kun ovat laumassa, mutta tämä pätee myös laumatarhaukseen, ei pelkästään pihattoon.
- Toimisi parhaiten koneistettuna, vaatii melkein oman traktorin.
- Pohjat kovalla koetuksella, uusiminen kallista.
- Vesihuolto voi olla pakkasella hankala järjestää niin että kaikki saavat varmasti juodakseen.
- Pitää varmistua siitä että heikompiarvoisetkin pääsevät syömään, juomaan ja lepäämään.
- Yksilöllisen ruokinnan järjestäminen haasteellista.
- Vaatii laumalta tiettyä sopuisuutta, tai vaihtoehtoisesti todella paljon tilaa.
- Silti järjestettävä lain mukainen sairaskarsina, ja lämmin ja valoisa hoitotila. Tämä voi olla haaste käyttäessä vanhaa rakennusta.
- Hevosten pitäminen aina siistin näköisenä on haastavampaa. Tosin, kenelle se on tärkeämpää, hevoselle vai omistajalle?

Sitten pari urbaanilegendaa. Moni selittää, että ei sen pihaton hoitaminen ole yhtään sen helpompaa kuin karsinatallin... ihan tuubaa :D on se! Riippuu toki paljon karsinatallista ja pihatosta, mutta onhan se selvä asia että peruspihatto hoituu päivässä paljon nopeammin kuin peruskarsinatalli. Nyt ei puhuta mistään moderneista versioista ja koneellistetuista talleista vaan ihan keskivertosysteemeistä. Se mikä tekee pihaton hoidosta raskaampaa on pohjien varjeleminen, siivoaminen ja pihattohallin tyhjennys mutta se on syytä tehdä traktorilla.

Pihaton pitäminen on myös muka automaattisesti kalliimpaa. Riippuu! Jos heinää antaa vapaasti, varmasti onkin. Meillä ei ole vapaa heinä, koska nämä mun paksut natiivit kärsivät helposti metabolisesta oireyhtymästä. Hevoset syövät osan heinistä slow feed verkoista ja osan maasta. Kengällisetkin syövät verkoista, jotka on ripustettu matalalle. Verkot ovat sen verran heppoiset, että jos ne sattuisivat jäämään kiinni kengistään, verkko hajoaisi.
Kuivikekustannukset ovat halvemmat, jos onnistuu saamaan järkevän hintaista olkea patjaksi. Toki jos haluaa välttämättä syöttää alppiheinää vapaasti ja pitää poljettavana, ja kuivittaa hallia jollain hamppukuivikkeella tai pellavalla niin varmasti onkin kallista.

Urbaanilegenda kolme liittyy stereotypioihin. "Pihatossa asuvat takapihalle hylätyt laiskojen omistajien lihavat hevoset joilla ei tehdä mitään". Totta varmasti tämäkin! Yhtä lailla kuin karsinatalleissa asuvat rääkätyt vatsahaavaiset kilparatsut :D Ei passaa yleistää. Monet huippuravurit asuvat pihatossa, etenkin armaassa naapurimaassamme Ruotsissa. Meillä Alma- tamma on varsin monipuolisessa ja aktiivisessa käytössä, ja kisannut kenttääkin. Jatkuva liikuskelu pitää jänteet ja nivelet toiminnassa ja lihakset sopivasti vetreinä. Enemmän vaurioita syntyy ihan maalaisjärjellä ajatellen silloin, jos hevonen on yön lämpimässä karsinassa, josta se talutetaan tarhaan kylmään ilmaan, jossa se hilluu kylmiltään sinne tänne ja hengästyy. Jatkuvat lämpötilanmuutokset sisältä ulos kuormittavat keuhkoja ja immuunipuolustusta. Paikallaan seisotun yön (pahimmillaan jopa 15-18h) jälkeen lihaksistolle on aikamoinen rasitus spurttailla kylmiltään.
On aivan totta, että pihattoon on helpompi "dumpata" hevonen ja luottaa siihen että lauma hoitaa liikutuksen. Turha sitä on kieltääkään! Ihmisen järjestämä liikutus ei minusta ole kuitenkaan itsestään niin tärkeä pointti laadukkaassa hevosenelämässä, mutta jos samalla hevoset jätetään madottamatta, rokottamatta, kaviot vuolematta ja hoitamatta, ei olla kovin hyvällä tiellä. Hevonen pärjää ilman sitä puolta tuntia harjoitusravia kenttää ympäri mutta muuten se tarvitsee aivan samat hoito- ja huoltotoimenpiteet kuin karsinassa asuva kaverinsakin. Tietysti! Sen sijaan joku vuohiskarvojen trimmaaminen, korvakarvojen ajelu ja hännän pitäminen kiiltävän valkeana ei ole varsinaisesti olennaista hevosen hyvinvointia ajatellen.


Jos saisin valita seuraavan pihaton erilaisilla spekseillä, rakentaisin isomman hallin kahdella kulkuväylällä (kolmelle kaverihevoselle tämäkin ratkaisu on ollut ihan ok), maastona hiekkaharjuista metsää, varsinaissuomen savikot on niin nähty. Muutoin tämä on ollut varsin toimiva ja metsänpohja on kestänyt hyvin, paitsi suosituimmilta kulkuväyliltä ja lähteikön kohdalta.

Mikä on kahden hevoseni tilanne verrattuna siihen, mikä niillä oli vuosi sitten? Tai 3 vuotta sitten? Lähtötilanne oli maneesitalli, jossa pidin 15 hevosen tallia, hevoset tarhasivat yksin tai pareittain. Tästä siirryimme maalle, hevoset olivat koko päivän laumassa ulkona ja vain yöt sisällä. Kroonikko Tulipoika voi paremmin kuin ikinä; sen vatsahaava ja takapään ongelmat ovat hyvin kontrollissa. Alma, jolla on ollut ongelmia sekä kehon- että päänhallinnan kanssa, on muuttunut varsin säyseäksi ratsuksi ;) Alkuun Alma oli sitä mieltä että paikka on varsinainen Kurjatto, ja hän haluaa välittömästi takaisin karsinaan, mutta nyt on muuttunut ääni kellossa. Ensimmäinen puoli vuotta oli sopeutumisaikaa. Tulipoika sen sijaan sopeutui pihattoon hyvin nopeasti ja lopetti kaiken stereotyyppisen käyttäytymisensä kuten kehän kiertämisen tai aidan reunan sahaamisen.

Lusitano-orini (joka itseasiassa juuri tätä editoidessa ja kirjoittaessa on nyt ruuna!) on asunut vuosia karsinatallissa ja sen aika päästä pihattoon koittaa ehkä myöhemmin. Jos se ei sopeudu, se saa asua karsinassa vastakin. Perla poni taas on asunut aina pihatossa ja viihtyy siellä mainiosti.

Mitä tästä voisi päätellä? No, ei mitään yleismaailmallista, muuta kuin että pihattoelämä sopii minun hevosilleni. Sinun hevosistasi en tiedä, mutta pihatto ei ole yhtään hassumpi vaihtoehto. :)

Teksti ja kuvat Katariina Albrecht

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Nyhveröintisyndrooma. (NS)

Mitä teille tulee mieleen sanasta nyhverönti?
Ystäväni lanseeraama termi on minusta aika osuva. Siihen kiteytyy harmillinen pelko ja munattomuus, joka estää tekemästä jotain, mitä oikeasti haluaisi.
Kirjoitin taannoin bloggauksen pelkoteemasta, ja jatkan hiukan aiheesta toisesta näkövinkkelistä. Nyhveröinti on paljon laajempi käsite kuin pelkkä pelko. Nyhveröinnin takana on itseasiassa kokonainen joukkio erilaisia pelkoja yhdistettynä tietynlaiseen hengen tai ruumiin laiskuuteen ja "munattomuuteen". Vaikeaksi asian tekee se, ettei kukaan halua tunnustaa olevansa nyhverö. Nyhveröinti on noloa ja heikkouden merkki. Moni yrittääkin naamioida orastavaa tai jo patologista nyhveröintisyndroomaansa aggression rumaan viittaan, ettei vaan kukaan huomaa että oikeasti olen arka ja herkkä. Vähän kuten pelkopureva koira - hyökkäys on paras puolustus. Etenkään hevosalan karski ammattilainen ei saa olla nyhverö, vaan kuolemaa pitää uhmata lasten äidittömäksi jäämisen uhallakin, ja otettava riski TYKSin vuodeosaston kuuden viikon tuttavuudesta yhden ratsutuskerran takia, ettei vaan saa nyhverön mainetta. Mitä murtumista ja elinikäisistä vammoista, mutta nyhveröksi en ala! Lisäpisteitä saa, jos vuodeosastolta karkaa heti kun tippaletku on irroitettu. Pitäähän se iltatalli tehdä kuitenkin.

Jätetään karkeat nyhveröintisyndooman piilotustoimet vähemmälle huomiolle, ja mietitään asiaa humaanimmalta kannalta. Otetaan esimerkki nyhveröintisyndrooman haittavaikutuksista hevosmaailmassa: haluaisit jatkaa joskus syystä tai toisesta katkennutta esteratsastusharrastusta, muistat miten ihanalta tuntui ylittää esteitä yhdessä hevosen kanssa tuuli tukassanne, mutta et enää uskalla vaikka haluaisit. Usein kyse ei ole pelkästä ratsastuspelosta, vaan kokonaisesta nyhveröintisyndroomasta. Esimerkkitapauksessamme ratsastajan NS koostuu todennäköisesti seuraavista kolmesta pääkomponentista:

A) Loukkaantumisen pelko = oma keho ei toimi eikä tottele, itsesuojeluvaisto
B) Naurunalaiseksi joutumisen pelko = koostuu todennäköisesti epäonnistumisen pelosta ja torjutuksi tulemisen pelosta.
C) Laiskuus ja mukavuudenhalu joka estää tarttumasta näihin edellämainittuihin pelkoihin.

Henkilö haluaisi osallistua estetunnille hevosellaan, mutta aiemmat kokemukset ja mahdolliset henkiset ja fyysiset loukkaantumiset estävät nämä aikeet. Yleensä nyhveröintisyndroomaan liittyy vielä sitkeä päänsisäinen Shit FM, jossa pyöritetään jatkuvalla loopilla mahdollisia kauhuskenarioita tulevista tapahtumista. Mä kuitenkin tipun! Ne kuitenkin nauraa! Mä kuitenkin epäonnistun! Käsissämme on hieno itsensä toteuttava profetia - näin todennäköisesti käykin, koska epäonnistuminen on jo niin hyvin pedattu tapahtuvaksi.

Pelkohan on vallan ok, jos se ei estä meitä tekemästä asioita joita oikeasti haluamme ja haaveilemme. Ei kenenkään ole pakko esimerkiksi hypätä esteitä tai laukata täysillä sänkipellolla. Tai käydä sukeltamassa tai hypätä laskuvarjolla. Ei tietenkään! Hurjapäisyys ei ole mikään must-do, josta saa virkatun papukaijamerkin jos ei halua. Pelko muuttuu nyhveröinniksi silloin, kun haluaisimme jotain mutta "emme saa itsestämme sitä irti". Osin tähän saattaa siis liittyä tilanteesta riippuen myös silkka laiskuus. Moni hieno juttu ja haave vaatii yllättävän paljon töitä.

Tiedän aiheesta hyvinkin. Kärsin mokomasta syndroomasta vuosikaudet. Varo missä seurassa vietät eniten aikaasi; seura tekee kaltaisekseen, pelot tarttuvat, kuten myös jatkuva ilkeä puhe itsestä. Siihen alkaa uskoa. Nyhveröintisyndrooma on hyvin tyypillinen ongelma etenkin meille suomalaisille, ja etenkin meille naisille. "Ole kiltti tyttö, mieti nyt mitä muut sanovat jos teet niin tai noin, älä pidä itsestäsi meteliä, hiljaiset perivät maan, ylpeys käy lankeemuksen edellä, kärsi kärsi kirkkaimman kruunun saat". Luterilaiset viisaudet, kärsimyksen ihannointi ja sosiaalinen paine. Pitää vaan odottaa stoalaisesti että asiat järjestyvät, ja yrittää maastoutua betoniseinään. Suomalaiset ovat muutenkin tunnettua nyhverökansaa - mikä muu kansakunta tyytyisi pelkästään mutisemaan tuvissaan ja somessaan näin pösilöiden hallitusten, älyttömien rajoitusten ja päätösten äärellä? Okei, leikatkaa vaan lisää vanhustenhoitoa, okei nostakaa arvonlisäveroa, okei kielletään päiväkodissa pulla ja okei kielletään samalla kaikki paitsi Pee Räsänen. Get real... kärsimme kaikki valtavasta nyhveröintisyndoomasta!

Hevosten kanssa NS oikein korostuu, ovathan hevoset suuria ja voimakkaita eläimiä joita sietää vähän pelätäkin. Ne herättävät meissä itsesuojeluvaiston ja koemme helposti fyysistä uhkaa hevosten lähellä, etenkin ennen kuin olemme tutustuneet niihin lajina. Hevospiirit taas herättävät helposti henkistä itsesuojeluvaistoa ja emotionaalista uhkaa - meillä on aika kovat arvot, karkeat kielet, pienet naisvaltaiset piirit ja nykyisin vielä aktiivinen some. Melko räjähdysherkkä yhdistelmä! Ei mikään ihme, että herkkäsieluisimmat meistä vaipuvat helposti viimeistään kahjon nuoruusajan jälkeen nyhveröintisyndrooman syövereihin, eivät saa tehdyksi asioita joita haluaisivat, eivät saa suutaan auki hevosensa hyvinvoinnin puolesta, ja lopulta jopa unohtavat hevosunelmansa.

Vaan Katariinan Tallikamari sanoo, EI! Nouskaa sieltä nyhveröintisyndrooman suosta, kun vielä pystytte toteuttamaan haaveitanne :D
Mikä avuksi? Nyhveröintisyndroomasta nousuun ei löydy apuja aivan helposti. Pelkoja ja omia saamattomuuksia on pakko tarkastella silmästä silmään. Seuraavat kysymykset ja niihin vastaaminen voi auttaa hahmottamaan tilannetta. Jatkamme esimerkkinä esteratsastuskammoa.

1) Mistä pelkoni pääosin koostuu; historiassa olevia fyysisiä loukkaantumisia, noloja kokemuksia jne? Miten voisin käsitellä näitä traumoja ja päästää niistä vähitellen irti? Pystynkö siihen yksin, vai etsinkö lisäksi apua alan ammattilaisista?
2) Kuinka paljon muiden ihmisten mielipiteillä on minulle merkitystä, ja miksi?
3) Minkälaisessa sosiaalisessa joukossa vietän eniten aikaani; kannustavassa, tuomitsevassa, masentavassa, avoimessa, kyräilevässä...?
4) Minkälaisessa ilmapiirissä koen henkisen ja emotionaalisen kasvun olevan mahdollista?
5) Jos vastaus kysymykseen 3) on jokin negatiivinen tai negatiiviseksi kokemani ilmapiiri, onko minun mahdollista muuttaa sosiaalisia kuvioitani ja irtaantua myrkyllisestä ilmapiiristä?
6) Minkälainen kehonkuva minulla on, toimiiko kehoni, miten oppisin pitämään enemmän kehostani?
7) Voinko parantaa kehonhallintaani jollain tukilajilla, joka sopii minulle?
8) Minkälaiset fyysiset resurssit ja fasiliteetit (suhteellisen turvallinen hevonen, turvallinen paikka ratsastaa, estekalustoa, luotettava opettaja tai tukihenkilö, varaa maksaa näistä jne) minulla on harjoitella pelottavia asioita?
9) Miten saan Shit FM:n pois päältä ja lopetan lannistavan puheen itselleni?
10) Pystynykö olemaan enemmän tässä hetkessä ja hillitsemään aikajanan pläräämistä: menneessä vellomista ja tulevan pelkäämistä?

Nyhveröintisyndrooman iso osa liittyy juuri sosiaalisiin paineisiin. Tyyppiesimerkkinä - lähdet hevosen kanssa kurssille tai valmennukseen - valmentaja pahoinpitelee hevostasi, et saa suutasi auki vaikka sydäntäsi särkee - mitä jos saat kukkahatun leiman? Maksoit sentään valmennuksesta sievoisen summan, pitäähän sitä tulostakin tulla? Mitä muut ajattelevat jos keskeytät tilanteen? Harmillista kyllä, hevonen maksaa tällöin nyhveröinnistäsi aika kalliisti. Sama pätee toki esimerkiksi koiriin ja jopa lapsiin. Olemme vastuussa heikommistamme, sen verran pitää tulla pois nyhveröintikaapista että kykenee kantamaan tämän vastuun. Silläkin uhalla, että joku hermostuu tai pitää hankalana ihmisenä ;)

Nyhveröintisyndrooman häätöön kuuluu olennaisesti mukavuusalueen rajojen kokeilu ja ylimeneminen. Jos on vaikkapa vaikeaa saada sanottua asiaansa ja ääntään kuuluviin, aloita jostain helposta mutta juuri niin haastavasta tilanteesta, että hiukan kädet hikoaa ja pulssi nousee. Selvisit siitä! Jee. Potki nyhveröyttäsi hellästi persuksiin. Jos pelkäät hypätä, mutta haluat verestää hurjapäisiä nuoruusmuistojasi, etsi kiltti ratsu ja turvallinen opettaja, ja aloita kolmenkymmenen sentin ristikosta. Tai jopa maapuomista. Käy läpi omaa kehoasi, toimiiko se? Oletko akuutisti kuolemassa jos kellahdat selästä? Miten realistista on kuolla ratsastaessa kiltillä hepalla?

Hiukan radikaali mutta ah niin simppeli konsti tämän syndrooman purkuun on asioiden hyväksyminen. Mitä jos todella hyväksyisi sen, että joka kerta kun kiipeää hevosen selkään, voi kuolla? Joka kerta kun lähdet ajamaan autoa kaupungille, puhumattakaan pyöräilystä, voit vammautua vakavasti tai vallan heittää veivisi? Kyllä vaan, se on aivan totta. Ratsastus on vaarallista. Hevoset ovat vaarallisia. Elämä on tosi vaarallista. Kukaan ei selviä siitä hengissä! Olennaista onkin ymmärtää, että me kuolemme vain kerran, mutta elämme joka päivä... Annammeko taustalla nakuttavan (kuoleman)pelon estää meitä elämästä?

Suuri osa pelosta taitaakin koostua epätoivoisesta kontrollintarpeesta ja siihen liittyvästä kontrollinmenettämisen pelosta. Koko ratsastushan on oikeasti silkkaa kontrollin menettämistä! Olemme suuressa viisaudessamme keksineet keinon jos toisenkin hevosten kontrollointiin, ja useat niistä liittyvät hevosen pakottamiseen, satuttamiseen ja sitomiseen. Mutta auttavatko ne? Tiedätte sydämessänne, mikä vastaus on. Opettaminen auttaa, pakottaminen lisää konflikteja. Yleensä taikaa tapahtuu vasta siinä kohtaa, kun uskaltaa päästää irti pakonomaisesta kontrollintarpeesta ja LUOTTAA.

Luottamus onkin suurimpia kulmakiviä nyhveröintisyndrooman persuksille potkinnassa. Omissa empiirisissä kokeissani oppilaideni kanssa (:D) olen todennut, että ratsukon perusluottamus koostuu neljästä eri osa-alueesta. Ratsastajan luottamus omaan kehoonsa - hevosen luottamus omaan kehoonsa - hevosen luottamus ratsastajan kehoon - ratsastajan luottamus hevosen kehoon. Lisäksi tähän toki liittyy ratsukon luottamus ympäristöön, tilanteeseen ja esimerkiksi opettajaan, mutta homma yleensä kiteytyy tähän nelikenttäluottamukseen. Minkä verran luotat omaan kehoosi? Entä mitä luulet miten paljon hevonen luottaa omaan kehoonsa, tai sinun kehoosi? Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti.. jos sinä et luota, se tuo epäluottamusta myös ratsuusi. Vastuu on ihmisellä: on epäreilua kaataa hevosen päälle vastuuta koko tilanteesta "minä luotan suhun sit kun sinä luotat muhun". Tyhmäksi ei tietenkään kannata heittäytyä, vaan muistaa resurssit, joihin kuuluu myös kokemuksellinen ja taidollinen kapasiteetti. Jos et ole laukannut vuosiin, älä nyt lähde ensimmäiseksi laukkaamaan ilman satulaa vain kokeillakseksi kehollista luottamustasi. Kokeile rajoja vähitellen. Muista tilannetaju. Sitten anna mennä. Live a little.

Mitä jos resurssit eivät kertakaikkiaan riitää haaveiden toteuttamiseen? Säännöllisiin väliajoin meidän on syytä heittäytyä hyvinkin realistiksi ja katsoa tilannetta vastuullisen aikuisen silmin. Jos oma keho ei toimi syystä tai toisesta, tai pääkoppa ei kertakaikkiaan kestä, voisiko haavetta päivittää? Täysiverisellä auringonlaskuun laukkaaminen tai maastoesteiden hyppääminen voi muuttua kiltillä ponilla kärryajeluksi, tai rauhalliseksi maastoiluksi ystävällisellä kylmäverisellä. Sekin voi olla nautinnollista ja vapauttavaa. On nimittäin melkoista nyhveröintisyndrooman hoitoa, jos kaivaa itsestään rohkeuden myöntää tilanne ja muuttaa haaveitaan! Nyhveröintisyndrooman vastakohta taitaakin olla Omassa Itsessään Pysyminen, niin että uskaltaa kohdata kaappiluurankonsa, traumansa, akilleenkantapäänsä, tyhjyydenpelkonsa, tunnelukkonsa ja muut kipukohtansa ja silti uskaltaa olla Minä Itse. Kehittyvä, inhimillinen, luottava Minä Itse.

Se on vaikeaa, mutta mahdollista. :)

Aurinkoista ja rohkeaa kevättä kaikille!

-Katariina Albrecht