Luopumisen tuska.

En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään henkevää hetkeen; kesäaika on kiireistä kurssienpito- ja maajustiina-aikaa. Viime viikonloppuna Kangasalla pitämäni kurssin koskettava loppupalaverijutustelu sai minut kuitenkin jäämään miettimään yhtä asiaa - irtipäästämistä, luopumista. Teema on varsin tuttu etenkin kaikille meille, jotka otamme hoitaaksemme eläimiä. Ne elävät pääsääntöisesti lyhyemmän aikaa kuin me, joten joudumme kohtaamaan sen kipeän hetken jolloin on tullut aika jättää hyvästit.

Katariinan Tallikamarin yläbannerissa oleva kuva, jossa talutan hevosta, on kuvattu tämän hevosen elämän viimeisenä iltana. Hevonen on "PappaLazer", joka tupsahti elämääni muutama vuosi sitten ja poistui yhtä yllättäen kuin siihen tulikin. Hevonen oli minulla vain vuoden, josta ajasta sairaana suurimman osan. Samaan aikaan sain tietää, että äitini ei tulekaan ehkä voittamaan taisteluaan syöpää vastaan. Koinko katumusta kaupasta, kun lopulta jouduin muutenkin vaikeana aikana hyvästelemään tämän upean sielukkaan ystäväni vain vuoden tuttavuuden jälkeen? En kokenut. Miksi?

Kohtaamme elämässämme ihmisiä, eläimiä ja asioita jotka ovat arvokkaita ja merkityksellisiä, vaikka ne vaikuttaisivat meihin vain yhden päivän. Yhden tärkeän päivän. Emme voi koskaan tietää, kuka tai mikä avaa meille seuraavia ovia, vaikka jokin ovi takanamme samalla sulkeutuisikin. Jos ripustaudumme näihin tärkeisiin ihmisiin, eläimiin ja asioihin, ovet voivatkin pysyä kiinni. Rakkautta ja elämää ei voi pakottaa. Emme voi kahlita sitä ihanaa yhteenkuuluvuden tunnetta, emmekä purkittaa rakkautta ja iloa. Moni on kuullut tarinan miehestä, jonka luona vieraili ihana pieni lähimetsässä asuva laululintu. Lintu kävi syömässä miehen kädestä ja ihastutti häntä kauniilla laulullaan. Mies alkoi pelätä, ettei lintu enää tulisikaan hänen luokseen, ja että sille sattuisi jotain; jokin peto voisi syödä sen, tai pieni ihana lintu voisi muuttaakin muualle. Mies päättikin ottaa linnun kiinni ja laittaa sen häkkiin. Hän ruokki lintua häkkiin ja piti huolta sen turvallisuudesta, mutta lintupa masentui ja lakkasi laulamasta, alkoi kuihtua ja kutistua, kunnes se vallan kuoli pois.
Mies ei luottanut että lintu pärjää, ja halusi omistaa ja kahlita sen. Kuinkas siinä kävikään? Hyvää tarkoittava mutta perin itsekäs ele koitui linnun kohtaloksi.

Meille käy helposti samoin eläintemme kanssa. Haluamme kontrolloida kaiken ja päättää kaikesta eläimen puolesta; niistäkin asioista joista ei olisi tarpeen. Totta kai meidän pitää ottaa vastuu eläimistä, jotka otamme huomaamme, mutta ylikontrollointia voisimme joskus hiukan vähentää ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla. Aina se ei ole tietystikään meidän mielestämme paras mahdollinen asioiden tola, mutta emme voi tietää mihin vielä suljetut ovet voivat avautua.

Monesti käy niin, että kun miettii "irtipäästämistä" rakkaasta hevosestaan tai vaikka vain jostain ajatuksesta, mielemme kapinoi väittäen että emme enää rakastaisi hevosta tai asiaa, jos päästämme siitä irti. Että meistä tulisi välinpitämättömiä. Mutta eihän se sitä tarkoita; rakkaudella ei ole ehtoja ja vaatimuksia, ripustautuminen ja pelosta johtuva takertuminen on eri asia kuin rakkaus.

Palaan hetkeksi PappaLazeriin. Tämä hevonen tupsahti hiukan varkain elämääni, ja sen piti toimia hetken oppimestarinani, ehkä jopa kisaisin sillä muutaman startin. Se osasi paljon. Vanhempi, viisas hevonen, melkein puhdas täykkäri, paljon ruutia ja omia ajatuksia. Mutta Papsu oli kovasti jo kulutettu, ja sen liki kaikki jalat olivat jostain kohtaa vammautuneet. Lisäksi se oli ollut sisällä vuosikausia ja pelkäsi tarhaamista, ja kaipasi kovasti hevoskontakteja. Hoidin hänen jalkavammojaan ja opettelimme yhdessä tarhaamista. Ratsastin alkuun vain vähän käynnissä sen minkä jalat kestivät. Papsu oppi rakastamaan ulkoilua ja lakkasi säikkymästä perhosia ja oravia. Kuntoutuessaan sillä oli paljon asioita kerrottavana ja meno kävi välillä hurjaksikin. Kevään tullen hän sai kaverin tarhaan. Kiltti poniruuna. Valitettavasti Papsukka äityi astumaan tätä pikkuruunaa josta poni vähän hermostui ja potkaisi Papsua suoraan reiteen kohtalokkain seurauksin. Peraneous Tertius -lihas repeytyi pahasti, ja sitkeistä hoitoyrityksistämme huolimatta tilanne oli aika kurja. Hevonen oli suhteellisen kivuton, mutta pitkän karsina-arestin jälkeen allapäin, jalka ei toiminut kunnolla ja hevonen alkoi menettää elämäniloaan hyvin sydäntäsärkevällä vauhdilla. Normaalisti melko vaikea lastattava käveli elokuisena aamuna suoraan koppiin matkallamme Paijan Tilateurastamoon, jonne hänen elämänsä päättyi kolme vuotta sitten.

Opin tältä hevoselta aivan valtavasti. Jokaisena päivänä, kun sain olla sen kanssa. Ensin toivoin että voisin kilpailla sillä, pärjätä, esiintyä, saada rusetteja. Aika nopeasti luovuin siitä ajatuksesta ja ajattelin, että no, ehkä saan treenata sillä kotona, olihan se osaava hevonen. Melko pian jouduin luopumaan tästäkin ajatuksesta ja toteamaan, että olen ihan tyytyväinen jos saan vähän ratsastella sillä. Sainkin, vähän aikaa. Kunnes tilanne oli se, että toivoin saavani pitää hänet elossa, olla vaan, hengailla, seurustella, olla läsnä. Olisin tyytynyt siihenkin. Mutta kävi toisin, enkä saanut pitää häntä pidempään kanssani. Silti ei harmita laisinkaan - en vaihtaisi päivääkään pois vaan olen kiitollinen että sain olla hänen kanssaan edes sen vuoden. Tässä meistä kuva vielä viimeisenä iltana.


Tämän jälkeen luopumisläksyjä on sadellut turhankin tiuhaan. Vajaa vuosi tästä eteenpäin, samaan aikaan kun saattohoidin äitiäni, ruunani Tulipoika yritti tehdä aktiivisesti kuolemaa vatsahaavansa kanssa. Olin oppinut jotain vuoden takaisista tapahtumista, ja tämän hevosen kanssa luopunut jo aikaa sitten monista "vaatimuksista" ja haaveistakin ja päättänyt ottaa mitä annetaan. Silti elättelin toiveita, että voisin tämänkin kanssa tehdä sitä ja tätä, vaikka tiesin hevosen olevan joltensakin kroonikko vatsaongelmiensa kanssa. Olimme olleet yhteisellä taipaleella vasta vuoden, mutta siihenkin oli mahtunut jo useampi ähkyily ja mysteerivaiva. Kaikki tarinat eivät onneksi pääty huonosti - vaikka kävimme todella manan rajoilla ja Tuli oli jo viittä vaille haudassa, se lähti tokenemaan ja samalla luovuin lopuistakin omista vaateista sitä kohtaan ja todella ajattelin että aivan sama ratsastanko sillä vielä koskaan tai suoritanko mitään; kunhan se saisi olla elossa kivuttomana ja onnellisena. Nyt kahden vuoden jälkeen tilanne on aika mukava ;-) Hevonen on elossa vastoin eläinlääkäreiden ennustuksia, ja voi varsin hyvin. Hänellä ja minulla on yhteinen motto: joka päivä pitää olla edes pikkuisen jotain hauskaa.

Selviytymistarinoihin kuuluu myös pikkuD:n tarina, joka on luettavissa täältä blogistani tästä linkistä. Kysymys kuuluneekin, mistä tietää koska pitää taistella ja sinnitellä jonkin tai jonkun puolesta, ja milloin osata päästää irti? Kas siinä tuhannen taalan kysymys. Itse olen ajatellut vastauksen olevan se yhdistelmä, mitä tunnet sydämessäsi, ja millä resursseilla pystyt asiaa hoitamaan. Järki + tunteet, oma intuitio, jotain sellaista. Ulkopuolisilta tahoilta voi pyytää konsultaatiota ja mielipidettä, mutta päätöksen kanssa jokainen elää itse, ja ottaa vastuun omasta päätöksestään. Jossain menee toki jo eläinsuojelullinen raja, jolloin eläimen on parasta saada eutanasia, kaikki voitava on tehty ja elämä on jatkuvaa kipua ja kärsimystä. Silloin päätös onkin helppo, mutta rajatapaukset joissa vaikkapa hevosta ei tarvitsisi lopettaa eläinsuojelusyistä mutta omistaja näkee itse siinä kroonisen kivun tuoman apeuden ja luovuttamisen tunteen... missä raja kulkee? Vain sinä itse voit tietää sen.

Jossain vaiheessa tulee päivä, jolloin kiitollisuus ajaa surusta turvan mitan ohi. Kiitollisuus siitä, että on saanut olla jonkin upean eläimen kanssa ja jakaa elämäänsä ja oppia. (Sama pätee luonnollisestikin ihmisiin ja asioihin, mutta koska blogini käsittelee pääosin ihmisen ja hevosen keskinäisiä asioita, viittaan nyt pääsääntöisesti siihen.) Kiitollisuus siitä, että on saanut oikeasti kohdata hienon persoonan.

Tämä kappale kiteyttää monta juttua aiheeseen liittyen. Voi, kuinka lauloin sitä sekä PappaLazerin että vuotta myöhemmin rakkaan äitini muistolle, kahden vuoden ajan, miettien voiko silmien kautta kuolla nestehukkaan? ;')


Ihania, toivottavasti pitkään jatkuvia hyviä hetkiä rakkaidenne parissa,

-Katariina Albrecht

(Kuvat Katariina Albrecht)