lauantai 25. lokakuuta 2014

PÄÄasiaa.


Olen yrittänyt saada valmiiksi tätä pikku bloggausta päästä ja sen asennosta ja asioista. Hevosen pään. Nyt tuli sopiva sauma, kun joudun kärvistelemään kuumeen takia pari päivää pakkolomalla - kas tässä aiheesta muutamia kurkkupastillin sävyisiä aatoksia.

Jos ei ole perehtynyt lajiin, voisi ratsastusta seuratessa ajatella että hevosen pää on se pääasia. Pään asento, korkeus, jutut. Ei niinkään pään sisältö, vaan asento. Pään asentoa voidaan tutkia koko sessio. Onko se vertikaalissa, ns kuolaimen yläpuolella, alapuolella, vinossa, vai missä se on. Pahinta on se, jos hevonen nostaa päätä. Siitä seuraa Pahoja Asioita. Näinhän meille on opetettu, ja päätään alhaalla pitävä hevonen tuntuu myös turvalliselta. Eri lajeista riippuen pään ala-aste (:D) voi olla joko ihan tosi alhaalla, tai suht ylhäällä. Tai mitä tahansa siltä väliltä, riippuen tyylisuunnasta, ratsastajasta, hevosesta ja tuulen suunnasta. Hevosen pää aiheuttaa meissä ihmisissä paljon tuntemuksia.

Vuosia sitten kohtasin valtavaa kritiikkiä kun halusin ihmetellä ja kyseenalaistaa vallitsevia pää-käytäntöjä. Hevosalan perinteiseen tapaan sain ämpärikaupalla ylenkatsontaa, naureskelua ja suoranaista pottuilua. Kun katsoin hyväksi ruveta laittamaan rajoja miten paljon ylitseni voi ajaa mennen tullen ja tyhmyyksissäni ärähdin takaisin, päädyinkin saamaan kauhean akan maineen. Päästä se silloinkin lähti: mikä idea tuijottaa, sitoa ja ratsastaa pelkkää päätä, olit sitten harraste- tai kilparatsastaja? Päätä kun ei voi varsinaisesti ratsastaa - SILLÄ EI OLE JALKOJA.

Pään asennoista käydään päivittäin somessa ja talleilla paljon debattia. Kouluratsastajat kauhistelevat pää alhaalla kulkevia western-ratsuja, ja western porukat kauhistelevat pää ylhäällä keekoilevia kouluratsuja. Kaikki kauhistelevat K-Raudan hyllyn naamaansa laittanutta estehevosta jonka pää on yleensä vempattuna sivulta toiselle ennen hyppelyitä. Klassisen kouluratsastuksen tietyissä osaryhmissä tutkitaan viivottimen ja vatupassin tarkkuudella luotisuoraa nenänpiitä ja pohditaan mistä se vatupassi vedetään, silmäkulmasta, otsaluusta, sieraimesta vai sieraimessa olevasta hernepurkista. Ei väliä jos ohja vetää ja kannus soi, jos nenä vaan ei käy luotiviivan takana. Yleensä hommaan kuuluu vielä joko alitempossa hissuttelu tai alitempoisesta hissuttelusta syyttäminen. Tai, tietyissä porukoissa, ollaan ihan mahottomia, ja vedetään pää suoraan ryntäisiin, mitä sitä kursailemaan. LDR eli lou diip raund, kotoisammin "en uskalla rullata ihan niin syvälle" on ihan homojen hommaa, kunnolla vaan nenä ryntääseen. Eiku.

Hevosen pää on jännittävä ruumiinosa. Se painaa yksilöstä riippuen kilokaupalla, siellä on sisällä hevosen pikkuruiset aivot, ja erilaisia tarpeellisia aistinelimiä. Ihmiset tykkäävät räplätä näiden aistinelinten kanssa: monessa hevosurheilun lajissa silmälaput ja korvatulpat ovat ihan arkipäivää. Koska keksitään nenäsuodatin? Ehkä sen voisi jotenkin integroida headshaking-turpaverkon kanssa. Ei mene turhaan tamman hajut oriin nokkaan tai ahne ruuna haista apetta. Ehkä sillä voidaan estää myös herneiden meneminen herkkäsieluisen hevosen sieraimiin? Makuasti saadaan sentään kätevästi plokattua laittamalla turpahihna niin tiukalle ettei sinne huulten väliin mahdu edes apilanlehteä tai mitään muitakaan häiriötekijöitä ohitse kulkeutuvasta ilmasta. Aistinelinten blokkaaminen voi tuntua ihmisestä kätevältä, mutta onko se aina ihan tarpeen?

Pää on tosiaankin kiinni hevosen selkärangassa, jolloin pään asento vaikuttaa koko rangan asentoon. Tällä myös selitetään erilaisia kuvioita, vaikka tätä rollkuria, jossa hevosen turpa todella kiskaistaan sinne rinnuksille ja pidetään siellä. "Venytetään selkää", ok. No ei enempää tästä, netti on täynnä informaatiota asiasta ja vallan suhteellisen pätevien eläinlääkäreiden mielipiteitä asiaan. Ei sillä kyllä oikeasti venytetä selkää. Vaikka eihän ne toki mitään tiedä, jos jollain metodilla voittaa arvokisakultaa, se on varmaan ihan ok sitten. Eikä ainakaan kyseenalaistaja itse osaa ratsastaa keepee-rataa, joten olkoot hiljaa.

No mutta, kuten olemme jo kerranneet, se pää on tosiaan rangassa kiinni ja vaikuttaa kehon asentoon. Eniten sen asento vaikuttaa kuitenkin ihmisen korvienvälin asentoon. Meillä on etenkin täällä pohjolassa joku ihmeellinen sisäänrakennettu pelko; "APUA SE NOSTAA PÄÄTÄÄN". Se pitää saada heti alas, keinolla millä hyvänsä. Koska kyllähän sen kaikki tietää, että hevonen joka on ns. pää pystyssä, on:

*Villi
*Osaamaton
*Vaarallinen
*Taitamattomasti ratsastettu
*Ei avuilla
*Ei kontrollissa
*Ratsastaja on täysi tunari
*Lähtee käsistä
*Katselee ja säikkyy

Sen sijaan hevonen, jolla on pää nätisti ts koulukunnasta riippuen minkä asteisesti niskat nutturalla ja missä asteessa kuonopii on vertikaaliin nähden, on automaattisesti aina hyvä ja osaava ja taitavasti ratsastettu.

Vai oliko se sittenkään ihan näin?

Hevosen pään asento ei lopultakaan aivan yksi-yhteen säätele sitä, mitä jalat tekevät siinä mittakaavassa, onko homma turvallista vai ei. Näppärä hevonen oppii viemään ratsastajaa vaikka minkälaisessa asennossa. Ok, rollkurissa se on huomattavasti haastavampaa (merkitsevä silmänisku). Se mikä hevosta vie eteen, taakse ja sivulle, ovat JALAT. Jos ratsastaja kärsii valtavasta kontrollinmenetyksen pelosta, kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota mitä jalat tekevät ja miten ne on koulutettu toimimaan, kuin tuijottaa hevosen niskaa hypnoottisesti ja toivoa ettei se vaan nousisi / kumpa se menisi alas.

On sillä pään asennolla silti toki paljon merkitystäkin. Onhan se kiinni rangassa, ja painaa paljon, ja vaikuttaa siten hevosen painopisteeseen ja tapaan liikkua. Lisäksi pään asento vaikuttaa vallan hevosen mielialaankin. Hyvässä ja pahassa. Netti on täynnä artikkeleita biomekaniikasta, emmekä nyt perehdy siihen tässä kirjoitelmassa sen enempää - jokainen voi itse hakea tietoa. Muutama PÄÄkohta kuitenkin.
Tässä blogikirjoituksessa on hyvin avattu erästä tutkimusta joka löytyy kokonaisuudessaan tästä linkistä. Lyhyesti: "Regardless of the competition level, horses exhibited more conflict behaviours the more the head was kept behind the vertical." Suomeksi: Huolimatta kilpailutasosta, hevoset näyttivät sitä enemmän "epämukavuuskäytöstä" (esim hännällä viuhtominen) mitä enemmän päätä oli pidetty vertikaalin takana.
Pari muuta hyvää linkkiä tutkimuksiin: Impact of riding in a coercively obtained Rollkur posture on welfare and fear of performance horses, tämäkin on aika hyvä: A pilot study on objective quantification and anatomical modelling of in vivo head and neck positions commonly applied in training and competition of sport horses

Lisäksi hevosten biomekaniikkaa tutkimalla on jo kauan todettu, että hevonen ei voi olla muuta kuin etupainoinen, jos sen pää on huomattavasti vertikaalin takana. Pahin ongelma tässä on kuitenkin se, että hevonen joutuu usein samalla jännittämään niskaansa, ja kallonpohja-atlas-axis alueelle tulee huomattavia kireyksiä. Vielä jos hevonen kulkee aina tikkusuorana niskastaan eli sitä ei aseteta ja taivuteta, jäkitysniska on varma. "Onpa tämä huono suustaan". Niin tai... Lisäksi jos hevosen niska ja alaleuka ovat jäkissä, se todennäköisesti ei myöskään kanna rintakehäänsä millään tavalla oikein. Yllättäen siis hevonen ei kokoakaan itseään kyykkäämällä etupainosta taakse vaan nostamalla säkää, rintakehää, ja koukistamalla lanne-ristiluu liitosta ja takajalkojen niveliä erilaiseen kulmaan. Paljon hoettu "selkä ylös" ei olekaan ihan niin, mutta ei siitä tässä bloggauksessa enempää, voitte lueskella vaikka Science of Motionin nettisivuilta, ja linkkejä löytyy etsimällä runsaasti lisääkin.

No entäs sitten se pää pystyssä kipittäminen. Urbaanilegenda kertoo, että hevosen pitää pitää pää alhaalla, jotta sen selkä voisi olla rento ja se "kantaisi ratsastajaa selällään". Pää pystyssä kulkemisestakin on paljon eri variaatioita. Kulkeeko hevonen kuin aavikkolaiva alakaula edellä vaappuen, korvat tötteröllä ja niska niin kireänä että sillä voisi soittaa viulua? Vai kulkeeko se rennosti, hiukan ympäristöä silmäillen, mutta kuitenkin kuskia kuunnellen, silti pää hiukan tavanomaista enemmän pystyssä? Aika iso ero sen kannalta, mikä on kehon tila, ja vielä enemmän mikä on mielen tila. Mitkä lihakset ovat rentoja, mitkä kireinä. Mitkä lihakset tekevät töitä?

Nuori hevonen, jonka tasapaino on vielä heikko, haluaa mieluusti kulkea pää vähän ylhäällä, melko neutraalissa asennossa. Vaan ihmisellä on kiire sitoa pää alas jo heti alkumetreillä - sivuohjat ja "juoksutusavut" joissa käytännössä hevosen takajalat sidotaan kiinni suuhun (...) saavat nuoren hevosen oppimaan nopeasti, että päätä kannattaa pitää tietyssä asennossa, tai suuhun tekee kipeää. Puhutaan, että silloin hevonen osaa myödätä paineelle. Osaa varmasti. Vai enemmänkin vain väistää kipua? Hevosen kannalta on suuri merkitys, oppiiko se kantamaan kehoaan rentona ja luottavaisena ihmisen toiveiden mukaan, vai tuleeko asennoista pakkoasentoja heti kättelyssä. Pään asentoa on hyvä pystyä varioimaan - kokeile itse seistä kyykkyasennossa puoli tuntia, versus välillä nouse ylös, kumpi on raskaampaa? Jos hevonen sidotaan tiettyyn asentoon pitkäksi aikaa joko apuohjilla tai ihan vaan ohjalla, lihakset väsyvät, jolloin hevosen on pakko kompensoida tilannetta ihan muilla lihaksilla asennon säilyttääkseen. Tämä koskee myös kaiken maailman vatupassilla mitattuja ideaaliasentoja; ei auta, silti on välillä vapautettava asento tai vähintäänkin muutettava sitä. Mitä nuorempi tai lihaksistaan heikompi hevonen, sitä lyhyemmän aikaa se jaksaa pitää itseään samassa asennossa. Siksipä samassa raamissa pitkään työstäminen ja silmät killissä mittarointi on yksinkertaisesti hölmöä.

Vielä yksi asia mikä tekee tästä pään asennon kyttäämisestä mielenkiintoista, on siis se ihmisen kontrollintarve hevosen suhteen mutta myös toistensa suhteen. Kaikki tietävät, että rullaaminen on vähintäänkin arveluttavaa, mutta toinen ääripää näkee rullaamista sielläkin missä sitä ei ole. Ellei keksitä mitään muuta, aletaan vänkyttämään jos hevonen kulkee ajoittain sentin kuolaimen takana, syystä tai toisesta. Samaan kategoriaan kuuluu nämä hysteeriset "nyt se näyttää ehkä mahdollisesti stressin oireita" kyttäämiset, joka johtaa hiljalleen siihen, ettei ratsastaja uskalla tehdä siellä selässä enää yhtään mitään vaan liittyy hevosen pilaamisen ja ihmisten paheksunnan pelosta halvaantuneiden entisten ratsastajien lukuisaan joukkoon. Etenkin ulkomaalaistenkin suosimilla isommilla foorumiareenoilla homma luisuu täysin käsistä. Meillä Suomessa ollaan muuten vaan jo kokeneita kyttääjiä ihan kansanhuvin puolesta ;-) Pientä suhteellisuudentajua! Ei kaikkea tarvi pelätä neuroottisesti. Mutta siitä ihan oma bloggauksensa, stay tuned!


Katariina Albrecht
(Kirjoittaja on entinen päänkyttääjä ja nykyinen elämäntapa-explorer joka harrastaa omilla pää luotiviivan etu-sivu-ala-ja välipuolella kulkevilla ratsuillaan jousiammuntaa, akateemista ratsastusta ja kolme metrisen seipään kanssa leikkimistä)



perjantai 29. elokuuta 2014

Mutku & Sitku

Mutku ja Sitku ovat kaveruksia. Vähän ikäviä tyyppejä, joiden kanssa tulee kuitenkin hengattua. Niistä saa aina hyvän alibin sille, ettei tee asioiden tolalle mitään. Erityisesti ratsastajan ei kannattaisi hengata Mutkun ja Sitkun kanssa loputtomiin, ettei käy niin että hevonen on jo 23 vuotias, eikä sillä vieläkään ole tehty mitään. Mutku ja Sitku ovat toki aivan inhimillisiä kanssahengaajia, mutta mitä sieltä takaa mahtaa löytyäkään?

Mutku on erikoistunut vastuuttomuuteen. Vähän kuin ikiteini joka ei halua tehdä vaikka tarttis. Mutku ei ymmärrä esimerkiksi sitä, että Suomessa on kökkö keli valtaosan vuodesta ratsastuksen kannalta, eikä sitä että tietyt asiat pitää vain hoitaa. Mutku ei myöskään ole oikeasti se todellinen syy, mutta palaamme siihen myöhemmin...
Mutkun löytää usein tämän kaltaisista tilanteista:

*Mutku sataa vettä.
*Mutku on liian kuuma.
*Mutku on liian kylmä.
*Mutku tuulee.
*Mutku on märkää.
*Mutku on liukasta.

Toinen Mutkun lempipaikka on ulkoisten olosuhteiden suuntaan katsominen.

*Mutku tuossa on tuo autotie.
*Mutku jostain kuuluu ääniä.
*Mutku tämä pelkää koiria/kissoja/lintuja/hiiriä.
*Mutku me tarvittais isompi/pienempi/pehmeämpi/kovempi kenttä.
*Mutku se ei tykkää vesilätäköistä.


Ei tässä vielä kaikki. Mutku tykkää tutkia myös ratsastajan omia kremppoja ja kehollisia piirteitä, tai hevosen olemassaolevia tai kuviteltuja piirteitä.

*Mutku ei mun jalka mee tolleen.
*Mutku ei näin voi yrittää istua.
*Mutku mä olen niin jäykkä.
*Mutku ei mun nyrkki vaan pysy kiinni.
*Mutku jos mä istun suorassa mun vatsalihaksiin sattuu.
*Mutku mä haluan puristaa polvilla.
*Mutku ei tää halua.
*Mutku ei tää osaa.
*Mutku tää on lihava.
*Mutku mää oon lihava.
*Mutku tää ei oo ennenkään pystynyt.
*Mutku tää on tämmönen.
*Mutku mää oon tämmönen.

Mutku on kuitenkin pahimmillaan silloin kun se ulkoistaa vastuun ei säälle, ei olosuhteille, ei keholle, vaan toiselle henkilölle.

*Mutku valmentaja käski laittaa alaturpahihnan vielä kireämmälle.
*Mutku kengittäjä sanoi että näin pieni kenkä on ihan ok vaikka minusta se näyttää huonolta.
*Mutku mun opettajakin ratsastaa aina ilman kypärää.
*Mutku opettaja käski lyödä sitä vielä kovempaa.
*Mutku tallinpitäjä sanoi ettei sitä tarvi tarhata lainkaan.
*Mutku satulansovittaja sanoi että satula sopi, vuosi sitten.
*Mutku mun kaverikin käyttää hypätessä gramaneja.
*Mutku luin kirjasta, että iso hevonen tarvii korsirehua vain 5-6 kiloa päivässä.
*Mutku valmentaja käski laittaa martingaalit tosi lyhyelle.
*Mutku ainahan mun opettaja on näin käskenyt tehdä...

Mutku voi myös kurkkia nauretuksi tulemisen pelon takana.

*Mutku mitä ihmiset ajattelis!
*Mutku emmää kehtaa.
*Mutku mitä jos se menee pieleen.
*Mutku mitä jos mä en osaakaan.

Mutku on ovela tyyppi. Se ei myönnä, että todellinen syy olisikin useasti:

En tee tätä, koska minua pelottaa.
En tee tätä, koska en jaksa.
En tee tätä, koska en osaa.
En tee tätä, koska en jaksa opetella.
En tee tätä, koska ei kiinnosta.
Tai toisinpäin: Teen näin, koska en tiedä muuta tapaa enkä jaksa miettiä.
Teen näin, koska joku käski enkä halua itse kantaa vastuuta asiasta.
Teen näin, koska en ole kovin kiinnostunut lopputulemasta.

Ja se on ihan okei myöntää itselleen! Sitten voi vaan miettiä, haluaisiko silti tehdä eri tavalla, ja miten päästä noiden lueteltujen esteiden yli tai ympäri.






...Josta pääsemmekin sujuvasti Mutkun bestikseen Sitkuun!

Sitku se on sellainen kaveri, että silloin ollaan jo ehkä päästy Mutkusta, mutta Sitku jää vielä jumittamaan.

Sitku haluaa kuitenkin yrittää, mutta ei tänään.
Sitku vetoaa usein myös olosuhteisiin.

*Kyllä minä sitku mulla on se oma kenttä.
*Sitku on parempi keli.
*Sitku ei sada.
*Sitku ei tuule.
*Sitku ei ole liian kuuma.
*Sitku ei ole kylmä.
*Sitku on paremmat aidat.
*Sitku ei ole noita koiria.
*Sitku olen eläkkeellä.
*Sitku mulla on lomaa.
*Sitku tulee lauantai.
*Sitku tulee kesä.
*Sitku mulla on enemmän rahaa.
*Sitku saan x varusteen.
*Sitku tää ei oo tämmönen.
*Sitku olen laihempi.
*Sitku on vähemmän töitä.


You know? Sekä Mutku että Sitku estävät meitä tekemästä asioita, mitä oikeasti haluaisimme tehdä, ja mistä haaveksimme. Tässä(kään) ei tietysti tarvi olla pöljä - joskus olosuhteet tai krempat tai mikä hyvänsä oikeasti estävät meitä tekemästä asioita, mutta hyvin usein ne ovat kuitenkin enemmänkin selityksiä sille, miksi jotain asiaa ei voi tehdä kun oikea syy onkin se ettei halua/viitsi/uskalla/kiinnosta/. Etenkin ratsastuskulttuurimme on siitä pönttö, ettei täällä voi myöntää pelkoa menettämättä kasvojaan. Miten paljon hedelmällisempää olisikaan sanoa suoraan vaikkapa valmentajalle, että mä en nyt kuule uskalla, tai en osaa. Silloin ongelman ytimeen pääsisi helpommin, eikä tarvisi vetää mitään performanssia ja keksiä selityksiä miksei joku asia suttaannu. Kulissien ylläpitäminen on hirmu rankkaa. Tai jos koko hevostelusta on mennyt maku niin ettei sitä huvita tehdä enää ollenkaan, laita hevoset pois ja tee jotain muuta...! Ei tämä elämä ole mikään kenraaliharjoitus. Anna palaa!

Kokeile elää yksi päivä ilman kaveruksia Mutkua ja Sitkua. Kokeile!





torstai 14. elokuuta 2014

Vuorovaikutus- ja kehotietoisuuskurssi Liedossa 13.-14.9. 2014

Tökkiikö yhteistyö? Tuntuuko oma keho kummalliselta hevosen selässä, eikä meinaa totella? ;) Onko ratsastus ruvennut pelottamaan? Tuntuuko hevosesi etäiseltä?
Ei hätää, tule kanssamme oppimaan ja inspiroitumaan, ja viettämään ihanaa syksyistä viikonloppua Lietoon tunnelmalliseen maalaisympäristöön. Vielä kuunteluoppilaspaikkoja sekä muutama hevospaikka jäljellä.

EDIT: Kurssi muutettu yksipäiväiseksi, vain 15.9. su! 10.00-18.30.

Hinta 80e per kurssilainen, jokainen pääsee tekemään hevosen kanssa: kurssille mahtuu max 10 osallistujaa.


Tervetuloa!

torstai 24. heinäkuuta 2014

Luopumisen tuska.

En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään henkevää hetkeen; kesäaika on kiireistä kurssienpito- ja maajustiina-aikaa. Viime viikonloppuna Kangasalla pitämäni kurssin koskettava loppupalaverijutustelu sai minut kuitenkin jäämään miettimään yhtä asiaa - irtipäästämistä, luopumista. Teema on varsin tuttu etenkin kaikille meille, jotka otamme hoitaaksemme eläimiä. Ne elävät pääsääntöisesti lyhyemmän aikaa kuin me, joten joudumme kohtaamaan sen kipeän hetken jolloin on tullut aika jättää hyvästit.

Katariinan Tallikamarin yläbannerissa oleva kuva, jossa talutan hevosta, on kuvattu tämän hevosen elämän viimeisenä iltana. Hevonen on "PappaLazer", joka tupsahti elämääni muutama vuosi sitten ja poistui yhtä yllättäen kuin siihen tulikin. Hevonen oli minulla vain vuoden, josta ajasta sairaana suurimman osan. Samaan aikaan sain tietää, että äitini ei tulekaan ehkä voittamaan taisteluaan syöpää vastaan. Koinko katumusta kaupasta, kun lopulta jouduin muutenkin vaikeana aikana hyvästelemään tämän upean sielukkaan ystäväni vain vuoden tuttavuuden jälkeen? En kokenut. Miksi?

Kohtaamme elämässämme ihmisiä, eläimiä ja asioita jotka ovat arvokkaita ja merkityksellisiä, vaikka ne vaikuttaisivat meihin vain yhden päivän. Yhden tärkeän päivän. Emme voi koskaan tietää, kuka tai mikä avaa meille seuraavia ovia, vaikka jokin ovi takanamme samalla sulkeutuisikin. Jos ripustaudumme näihin tärkeisiin ihmisiin, eläimiin ja asioihin, ovet voivatkin pysyä kiinni. Rakkautta ja elämää ei voi pakottaa. Emme voi kahlita sitä ihanaa yhteenkuuluvuden tunnetta, emmekä purkittaa rakkautta ja iloa. Moni on kuullut tarinan miehestä, jonka luona vieraili ihana pieni lähimetsässä asuva laululintu. Lintu kävi syömässä miehen kädestä ja ihastutti häntä kauniilla laulullaan. Mies alkoi pelätä, ettei lintu enää tulisikaan hänen luokseen, ja että sille sattuisi jotain; jokin peto voisi syödä sen, tai pieni ihana lintu voisi muuttaakin muualle. Mies päättikin ottaa linnun kiinni ja laittaa sen häkkiin. Hän ruokki lintua häkkiin ja piti huolta sen turvallisuudesta, mutta lintupa masentui ja lakkasi laulamasta, alkoi kuihtua ja kutistua, kunnes se vallan kuoli pois.
Mies ei luottanut että lintu pärjää, ja halusi omistaa ja kahlita sen. Kuinkas siinä kävikään? Hyvää tarkoittava mutta perin itsekäs ele koitui linnun kohtaloksi.

Meille käy helposti samoin eläintemme kanssa. Haluamme kontrolloida kaiken ja päättää kaikesta eläimen puolesta; niistäkin asioista joista ei olisi tarpeen. Totta kai meidän pitää ottaa vastuu eläimistä, jotka otamme huomaamme, mutta ylikontrollointia voisimme joskus hiukan vähentää ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla. Aina se ei ole tietystikään meidän mielestämme paras mahdollinen asioiden tola, mutta emme voi tietää mihin vielä suljetut ovet voivat avautua.

Monesti käy niin, että kun miettii "irtipäästämistä" rakkaasta hevosestaan tai vaikka vain jostain ajatuksesta, mielemme kapinoi väittäen että emme enää rakastaisi hevosta tai asiaa, jos päästämme siitä irti. Että meistä tulisi välinpitämättömiä. Mutta eihän se sitä tarkoita; rakkaudella ei ole ehtoja ja vaatimuksia, ripustautuminen ja pelosta johtuva takertuminen on eri asia kuin rakkaus.

Palaan hetkeksi PappaLazeriin. Tämä hevonen tupsahti hiukan varkain elämääni, ja sen piti toimia hetken oppimestarinani, ehkä jopa kisaisin sillä muutaman startin. Se osasi paljon. Vanhempi, viisas hevonen, melkein puhdas täykkäri, paljon ruutia ja omia ajatuksia. Mutta Papsu oli kovasti jo kulutettu, ja sen liki kaikki jalat olivat jostain kohtaa vammautuneet. Lisäksi se oli ollut sisällä vuosikausia ja pelkäsi tarhaamista, ja kaipasi kovasti hevoskontakteja. Hoidin hänen jalkavammojaan ja opettelimme yhdessä tarhaamista. Ratsastin alkuun vain vähän käynnissä sen minkä jalat kestivät. Papsu oppi rakastamaan ulkoilua ja lakkasi säikkymästä perhosia ja oravia. Kuntoutuessaan sillä oli paljon asioita kerrottavana ja meno kävi välillä hurjaksikin. Kevään tullen hän sai kaverin tarhaan. Kiltti poniruuna. Valitettavasti Papsukka äityi astumaan tätä pikkuruunaa josta poni vähän hermostui ja potkaisi Papsua suoraan reiteen kohtalokkain seurauksin. Peraneous Tertius -lihas repeytyi pahasti, ja sitkeistä hoitoyrityksistämme huolimatta tilanne oli aika kurja. Hevonen oli suhteellisen kivuton, mutta pitkän karsina-arestin jälkeen allapäin, jalka ei toiminut kunnolla ja hevonen alkoi menettää elämäniloaan hyvin sydäntäsärkevällä vauhdilla. Normaalisti melko vaikea lastattava käveli elokuisena aamuna suoraan koppiin matkallamme Paijan Tilateurastamoon, jonne hänen elämänsä päättyi kolme vuotta sitten.

Opin tältä hevoselta aivan valtavasti. Jokaisena päivänä, kun sain olla sen kanssa. Ensin toivoin että voisin kilpailla sillä, pärjätä, esiintyä, saada rusetteja. Aika nopeasti luovuin siitä ajatuksesta ja ajattelin, että no, ehkä saan treenata sillä kotona, olihan se osaava hevonen. Melko pian jouduin luopumaan tästäkin ajatuksesta ja toteamaan, että olen ihan tyytyväinen jos saan vähän ratsastella sillä. Sainkin, vähän aikaa. Kunnes tilanne oli se, että toivoin saavani pitää hänet elossa, olla vaan, hengailla, seurustella, olla läsnä. Olisin tyytynyt siihenkin. Mutta kävi toisin, enkä saanut pitää häntä pidempään kanssani. Silti ei harmita laisinkaan - en vaihtaisi päivääkään pois vaan olen kiitollinen että sain olla hänen kanssaan edes sen vuoden. Tässä meistä kuva vielä viimeisenä iltana.


Tämän jälkeen luopumisläksyjä on sadellut turhankin tiuhaan. Vajaa vuosi tästä eteenpäin, samaan aikaan kun saattohoidin äitiäni, ruunani Tulipoika yritti tehdä aktiivisesti kuolemaa vatsahaavansa kanssa. Olin oppinut jotain vuoden takaisista tapahtumista, ja tämän hevosen kanssa luopunut jo aikaa sitten monista "vaatimuksista" ja haaveistakin ja päättänyt ottaa mitä annetaan. Silti elättelin toiveita, että voisin tämänkin kanssa tehdä sitä ja tätä, vaikka tiesin hevosen olevan joltensakin kroonikko vatsaongelmiensa kanssa. Olimme olleet yhteisellä taipaleella vasta vuoden, mutta siihenkin oli mahtunut jo useampi ähkyily ja mysteerivaiva. Kaikki tarinat eivät onneksi pääty huonosti - vaikka kävimme todella manan rajoilla ja Tuli oli jo viittä vaille haudassa, se lähti tokenemaan ja samalla luovuin lopuistakin omista vaateista sitä kohtaan ja todella ajattelin että aivan sama ratsastanko sillä vielä koskaan tai suoritanko mitään; kunhan se saisi olla elossa kivuttomana ja onnellisena. Nyt kahden vuoden jälkeen tilanne on aika mukava ;-) Hevonen on elossa vastoin eläinlääkäreiden ennustuksia, ja voi varsin hyvin. Hänellä ja minulla on yhteinen motto: joka päivä pitää olla edes pikkuisen jotain hauskaa.

Selviytymistarinoihin kuuluu myös pikkuD:n tarina, joka on luettavissa täältä blogistani tästä linkistä. Kysymys kuuluneekin, mistä tietää koska pitää taistella ja sinnitellä jonkin tai jonkun puolesta, ja milloin osata päästää irti? Kas siinä tuhannen taalan kysymys. Itse olen ajatellut vastauksen olevan se yhdistelmä, mitä tunnet sydämessäsi, ja millä resursseilla pystyt asiaa hoitamaan. Järki + tunteet, oma intuitio, jotain sellaista. Ulkopuolisilta tahoilta voi pyytää konsultaatiota ja mielipidettä, mutta päätöksen kanssa jokainen elää itse, ja ottaa vastuun omasta päätöksestään. Jossain menee toki jo eläinsuojelullinen raja, jolloin eläimen on parasta saada eutanasia, kaikki voitava on tehty ja elämä on jatkuvaa kipua ja kärsimystä. Silloin päätös onkin helppo, mutta rajatapaukset joissa vaikkapa hevosta ei tarvitsisi lopettaa eläinsuojelusyistä mutta omistaja näkee itse siinä kroonisen kivun tuoman apeuden ja luovuttamisen tunteen... missä raja kulkee? Vain sinä itse voit tietää sen.

Jossain vaiheessa tulee päivä, jolloin kiitollisuus ajaa surusta turvan mitan ohi. Kiitollisuus siitä, että on saanut olla jonkin upean eläimen kanssa ja jakaa elämäänsä ja oppia. (Sama pätee luonnollisestikin ihmisiin ja asioihin, mutta koska blogini käsittelee pääosin ihmisen ja hevosen keskinäisiä asioita, viittaan nyt pääsääntöisesti siihen.) Kiitollisuus siitä, että on saanut oikeasti kohdata hienon persoonan.

Tämä kappale kiteyttää monta juttua aiheeseen liittyen. Voi, kuinka lauloin sitä sekä PappaLazerin että vuotta myöhemmin rakkaan äitini muistolle, kahden vuoden ajan, miettien voiko silmien kautta kuolla nestehukkaan? ;')


Ihania, toivottavasti pitkään jatkuvia hyviä hetkiä rakkaidenne parissa,

-Katariina Albrecht

(Kuvat Katariina Albrecht)

torstai 19. kesäkuuta 2014

Prinsessan päiväkirjan kesäkuulumiset 2014

Hörrr hörrr ja jiihahaa taas kaikki pienet lukijani ja muut opossumit.

Meitsillä on ollut aika metka kesä. Viimeksi jäimme siihen, kun minut oli dumpattu tänne Kurjattoon yhdessä noiden mustien piereskelevien natiivien kanssa. Onneksi kevään tullen tilanteet helpottivat. Maasta alkoi pukkaamaan ihania vihreitä juttuja joita pääsimme maistelemaan. Olen jollain lailla päässyt yhteisymmärrykseen natiivien kanssa. Lisäksi pääsin Niinisaloon Taksilla Kivan Sedän kanssa hyppäämään
maastoesteitä! Olin järkyttävän pätevä, tietysti, as usual. Hyppäsin portit, veteen, vedestä, haudat, tukit, pimpelipompelit, etuperin, sivuperin, jokaperin. Paitsi yhden kamalan haudan jonne ensin kokeeksi laitoin Kivan Sedän. Sitten vasta toisella yrittämällä mentiin yhdessä.

Tämän matkan jälkeen mentiin sinne aika pian uudestaan, ja olin ihan fiiliksissä että päästään taas hyppäämään metsään. Mutta siis mitä peliä?? Kiva Setä ei ollut yhtään kiva vaan laittoi koulusatulan, ja mentiinkin koulukentälle. Siis täh? En suostu. Osasin ohjelmankin jo ulkoa kun näin sen paperin etukäteen, siinä ei ollut laukanvaihtoja eikä terre-a-terrea, eikä edes piahvia, mutta se ei minua haitannut - tein ne eniveis. Tylsä tuomari ei arvostanut tätä, ja Kiva Setä oli vähän kiukkuinen. Ihme nitkuja. Jos pitää mennä dressyyriä, haluan ehdottomasti mennä kür luokkia, joihin saan itse valita koreografian ja musiikin. Siellä on Madonnan piisi ja pelkkää laukkaa, ettäs tiiätte.

Tuon kekkuloinnin jälkeen sentään älysivät vaihtaa minulle estesatulan, ja Kiva Setä johdatti minut nurmikentälle mäntyjen sekaan. Niinisalossa riittää muuten mäntyjä! Mistä ne kaikki männyt oikein tulevat? Ei se yhteiskunta sillä tavalla toimi, että me ollaan vaan kaikki mäntyjä. Yksi este oli minusta outo ja jäin tarkkailemaan sitä, ja sille tuli vähän metka hopiloikka ja sain yhden puomin inhottavasti sääreeni. Seuraavia esteitä en sitten jäänyt arvioimaan oliko puomien maalaus tehty kultaisen leikkauksen mukaan vaan minkä vaan katsoin parhaaksi pompata vaan yli. Homma hoios.

Seuraavana päivänä, hyvin nukuttujen kauneusunien jälkeen, pääsimme itse asiaan. Sain kiitää maastossa tukka tuubilla ja hyppäsin oikein isoja loikkia varmuuden vuoksi. Jipii. Kiva Setä vilkuili ranteeseensa ja otti käyntiin ennen viimeisiä esteitä, olin varma että se tuli hulluksi ja kokeili pulssiaan. Myöhemmin minulle selitettiin että eiku menin liian kovaa ja kellon mukaan piti ootella etten saanut mennä maaliin ihan vielä. Tyhmä juttu! Luulin että kuka-eka- juttu oli kyseessä mut eiku piti mennä hiljaa. Pöh. No. Mut. Olin taitava.

Tästä leuhkaantuneena en suostunut menemään kotonakaan kuin laukkaa, ja laukkaa, ja enämpi laukkaa. Pääsimme ihan isolle vihreälle ja sinne tuli aidan toiselle puolelle joku hassu pieni ponipoika joka pitää mekkoa ja on kiltti ja aika harmiton, sekä yksi toinen tyttöhevonen jolle hiukan irvistelen ettei se vaan tuu tänne meidän puolelle ja tietää että nää on niinku MUN tilukset. No ehkä vähän Tulinkin mut ei sit muiden.

Muuten olen ottanut aurinkoa ja hassutellut. Mamin kaa on tehty hassuja juttuja. Se on harjoitellut semmoista että otetaan päävehkeet pois ja sit saan olla vapaa ja ehkä vähän villi, tai en sais, mutta olen. Vähän. En paljoo. Ainakaan aina.

Sitte tässä hetki sitten Kiva Setä tuli taas Taksin kanssa ja mä tiesin heti että jaaha. Etenkin kun se viikkasi loimia ja etsi letityskuminauhoja. Ei se normaalisti semmoista. Vaikka osaakin letittää mun kutrit niin ei me kotona aleta kampaamaan. Hyvä että se oman tukkansa kammannut. Tiesin heti että aamulla lähdetään! En malttanut edes nukkua kun odotin. Aamulla juoksin suoraa päätä Taksiin ja lähdettiin aurinkoista tietä eteenpäin. Koska matka oli hauska niin, Tulikin olisi halunnut tulla mukaan kaveriksi mutta se joutui taas jäämään kotimieheksi, vaikkei se halua. Mutta eihän sitä olisi sinne voinut ottaa. Sehän olisi jäänyt massustaan kiinni esteisiin, ne on kiinteitä, mä tiän. Eikä se olis oikeesti-oikeesti halunnutkaan mihinkään kenttäkisoihin - se olis halunnut että määkään en lähde vaan ollaan kotona vaan. Aina se haluaa vaan olla kotona, ihan tylsää. Mä haluan nähdä maailmaa ja matkustella ja hypätä ja tuntea tuulen tukassani ylittäessäni ainakin kaksmetrisii tukkei ja mitä näitä nyt on. No älkää nyt, on ne johonkin suuntaan kaksmetrisii, ainakin pitkiä.

Tultiin uuteen paikkaan jossa en oo ennen ollut. Ypäjä, ne sanoi. Paljon hevosia, kaikenlaisia. Taksiparkissa naapuriin tuli joku poika jonka olin nähnyt viimeksi ihan pienenä, se oli kasvanut kovasti, ja munatkin oli viety. Voi toista. Se puhui samanlaisella murteella kuin minä pienenä ja meillä oli samanlainen leima jalomuotoisissa persuksissa. Tunsin etäisesti tuttua kaihoa mutta sitten se jo unohtui ja Kiva Setä puki minulle KOULUSATULAN mitä pirua. Taasko? No, taas. Mentiin verryttelemään koulukentälle ja olin ymmälläni, siellä oli tukkeja, saako siis silti hypätä? Ei saa, sanottiin, ja voi että minuu kismitti. Hypin joka suuntaan imaginäärisiä esteitä. Ei niitä tarvi oikeasti olla, ne voi kuvitella. Menin siellä tuomaritätin edessä vain laukkaa. Ja ihan vähän ehkä jotain liikkeitä ilmassa, vain näyttääkseni, että osaan ja olen pystyvä emäntä. Tätä ei arvostettu taaskaan ja Mami oli vihainen.
Kyllä se ehkä silti vähän nauroikin. Olihan se vähän huvittavaakin kun yritettiin olla totisia ja sit... no.

Sitten mentiin estekokeeseen ja minä menin siellä Derby-kentällä kovvoo. Kiva Setä yritti neuvoa ettei kannata ihan niin kovaa mennä mutta en kuunnellut, tunsin vain
tuulen tukassani ja aplodit (vai oliko ne kauhun parahduksia, en ole varma) korvissani ja kiihdytin. Taisin osua pariin puomiin mutta onko se nyt niin justiin. Joko nyt päästään sinne maastoon?? Joko, joko? Vihdoin Kiva Setä puki päälleen turvaliivin ja systeemit ja sit me mentiin. Olin täydellinen, tietysti. Moni hevonen sanoi Taksiparkissa että siellä on pelottavia juttuja mutta ei ne mitään pelottavia olleet vaan ihan kivoja ja helppoja, nou problem.

Olin tosi poikki kun pääsin kotiin. Ehdin loikoilla muutaman päivän kunnes tapahtui jotain ihan tosi outoja juttuja. Ensin mä pääsin taas lehteen tai siis se ny ei oo se outo juttu vaan ihan arkipäivää (heilauttaa tukkaansa) mutta se outo-outo on että naapurissa asuneet kaksi heppaa - sellainen ikivanha karvainen minieläin ja sen hyvin pyylevä ystävä sanoivat lähtevänsä reissuun omalla Taksillaan, sanoivat että ovat aina koko kesän pois. Mitä?? Olipa tyhmä juttu. Mä niin välitä, mutta Tuli harmistui tästä
kovin ja oli huolissaan jo etukäteen. Seuraavana aamuna pihaan ajoi tosi iso Taksi josta kuului kovasti hirnuntaa ja hätäisiä ääniä. Ihmettelimme kovin, ja juoksimme aidalle kärkkymään tuleeko meille lisää kavereita?

JättiTaksista ulostautui ensin yksi niin iso hevonen etten ole kuunaan nähnyt, sen pääkin oli ainakin puolitoistametrinen ellei enemmänkin, ja se painoi enemmän kuin Mamin auto. Se mörisi matalalla äänellä. Sen jälkeen sieltä tuli semmoinen kirkuva ja hermostunut munallinen eläin joka kuulosti kyllä jotenkin tutulta. Olikohan se semmoinen mistä Mami puhui etukäteen? Semmoinen mun pikkuveli, joka syntyi Espanjan puolella sen jälkeen kun mä olin jo lähtenyt Portugalista tänne kylmään pohjolaan. Jännittävää. Siinä oli jotain säätöä, ne onneksi tunkivat sen perin kummallisen hitaasti mörisevän jättihevosen sinne taksiin takaisin ja jättivät vain sen oudosti portunjolia puhuvan munallisen tänne. Sepä olikin aika tyyppi! Tuli huolestui heti että nytkö tänne tuli joku uusi haastaja hänelle, ja mites nyt naiset, mutta siis ei mua nyt hirveesti kiinnostanut se. Sehän on mun velikin ja kaikki. Perla, se minimusti, sen sijaan oli aivan liekeissä ja huokaili ihastuneena. Tuli ei pitänyt tästä laisinkaan vaan pullisteli aidan vieressä niin että tyrä ryskyi. Se yritti ajaa Perlaa pois aidan vierestä notkumasta, mutta Perla palasi sitkeästi siihen aina takaisin, ja tuijotti kaihoisasti munamiehen suuntaan. Siis mä en kestä. Get a room.

Uusi tulokas meni sisälle (sinne on kuulemma tehty talli! Ei mulle vaan oo näytetty kun me ollaan oltu porukalla siellä Kurjatossa) ja kuului kauhee huuto ja ryske, Perla tunki itseään sitä enemmän portille ja Tulilta paloi lopullisesti päreet ja se kiroili jotain muinaissuomalaisia ärräpäitä ja virtsasi toistuvasti hermostuksissaan. Ja multa meni sitten kans jo hiukan pälli noiden mustien hermoiluun ja lirkutteluun, voi luoja mitä säätöä ja sivistymätöntä riekkumista. Pyh. Menin maate, ja otin päikkärit.

Sitä suosittelen teillekin jos teinien säätö ja riekkuminen alkaa käydä närviin.

Mitä ihanimmin kesäterveisin,

Yours Truly

Prinsessa Alma


TEKSTI: Katariina Albrecht
KUVAT:
Katariina Albrecht (laidunkuva)
Enna Kujansuu (Niinisalon kuvat)
Mari Soiniitty (Ypäjän kuvat)
Johanna Mäkynen (ilman suitsia)
Sini Maunu (lusitanokaverikuva)
Alman haastattelusta kuva: Hevoshullun Kesäspesiaali

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Eversti Carden klinikka 27.4.2014, Broby


Minulla oli taas ilo päästä seuraamaan Eversti Carden valmennusklinikkaa Raaseporin Brobyhyn. Voit lukea vuoden 2013 yleisöklinikan referaatin täältä, ja Eversti Cardesta lisää esimerkiksi tästä artikkelista.

Aurinkoinen sunnuntai oli lämmin sekä keliltään että tunnelmaltaan. Tämänkertaisella klinikalla erityisteemana oli rentouden ja aktiivisuuden yhdistäminen. Klinikan mainostekstiä lainatakseni: ”Tällä kerralla on mm. erityispainotus ymmärtää rentouden-aktiivisuuden -tuntuma-suoruus- tahti (hidas tahti) -balanssi merkitys ja miksi juuri tässä järjestyksessä. Mukana myös kaikki elementit kokoamisesta, tuntumasta aina vaativiin piaffin ja passagen opetteluun.”

Tällä kertaa Eversti ei enää puhunut niin paljoa perusasioista, jotka hän oletti sekä ratsastajien että yleisön jo tuntevan, esimerkiksi tuntuman suhteen (= ohjan paino). Tuntumasta voit lukea lisää edellisen klinikan referaatista, jonne linkki siis yllä.

Klinikalla tuli paljon asiaa ja tämä tekstini on melko pitkä: jos et jaksa lukea ihan koko tekstiä, lopussa on Everstin oman ratsastusdemon kohdalla tiivistettynä hänen tärkeimpiä teesejään.


Hyvä tuntuma, tasapaino ja aktiivisuus ovat yhtä tärkeitä este- ja kouluratsastajille

Ensimmäisessä ryhmässä ratsastivat siskokset Sara ja Sofia Björkroth, esteitä! Eversti vitsaili olleensa hiukan yllättynyt;
”Luulin olevani tulossa pitämään tänne kouluratsastusklinikkaa, halusitte haastaa minut? Nyt katsotaan miten uin syvässä päässä”, hän nauratti yleisöä.
”Onneksi ratsastin urani ensimmäiset 15 vuotta esteitä ja kenttää (kirj huom: Ranskan mestaruustasolla!), joten minulla on joitain muistoja asiasta”, hän jatkoi vitsaillen.

”Tärkeimmät asiat ovat yhteisiä molemmissa lajeissa. Esimerkiksi tuntuma ja balanssi ovat yhtä tärkeitä niin este- koulu- kuin kenttäratsastajallekin... Hevostaito on vain yksi laji.”
Eversti listasi muutaman tärkeimmän asian: ”Aivan ensimmäisenä molemmissa urheilulajeissa tarvitaan impulssi, aktiivisuus. Impulssi on halu mennä, eteenpäinpyrkimys. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä vauhdin kanssa!” hän muistutti.
"Seuraavaksi tarvitsemme balanssia, tasapainoa. Nämä asiat kulkevat käsi kädessä. Ilman balanssia kouluratsu ei työskentele oikein, eikä ratsastaja saa haluamiaan tuloksia. Estehevoselle tasapainottomuus kostautuu putoavina puomeina. Kolmanneksi tarvitaan hevosen puolelta myötäämistä, tottelevaisuutta. Este- ja kouluratsastuksesta ei tule radalla mitään, jos hevonen ei halua reagoida ratsastajan toivomalla tavalla. Tätä lähdetään tänään tarkentamaan"

Aivan aluksi Eversti katsoi ratsukoita pääty-ympyrällä, jossa ratsukot saivat tehdä ravi-käynti-ravi siirtymisiä. Hän kysyi ratsastajilta, miltä siirtymiset tuntuivat, oliko hevonen tasapainossa?
”Tärkeintä on tuntea tasapaino. Jos tunnet onko hevosesi tasapainossa ja pystyt korjaamaan sitä, olet jo pitkällä, sinusta voi tulla mestari!” hän kommentoi 13- vuotiaalle Sofialle, joka kertoi tuntemuksistaan ponin epätasapainosta siirtymisissä (Sofia itse asiassa onkin jo hiukan mestari – ponien esteratsastuksen suomenmestari 2013!).
”Sekä koulu- että esteratsastuksessa on tärkeää hakea oikea raami; nenä ulos, edestä kevyt, niska ylös.” Tätä teemaa harjoiteltiin ympyrällä siirtymisissä, myös laukassa tehden keskilaukka – koottulaukka siirtymisiä. Eversti totesi, että tämänkaltainen harjoitus on hyvä tehdä estehevosen kanssa verryttelyssä ennen radalle menoa. Ratsastaja pystyy tarkistamaan hevosen tasapainoa ja keveyttä, sekä toki myös tottelevaisuutta.

Verryttelyharjoitusten jälkeen ratsukot pääsivät hyppäämään. Eversti halusi tarkkailla ratsastajien käden käyttöä ja tuntumaa.
”Katsokaa, seuraavatko ratsastajat kädellä hevosta hypyn aikana”, hän ohjeisti yleisöä. Sen jälkeen hän korjasi hiukan Saran kättä neuvomalla pitämään tuntuman tasaisena ja pehmeänä hypyn läpi sen sijaan, että ohja heitetään viime hetkellä kokonaan pois ja nyppäistään ennen kuin hevonen on laskeutunut kokonaan esteeltä. Ratsastajalle on tärkeää seurata kädellä rentona hypyn läpi ja myödätä myös alastulossa kunnes hevonen on kokonaan esteestä yli, ettei suuhun tule nykäisyä ensimmäisellä askeleella esteen jälkeen. Hevonen pystyy näin pysymään paremmassa tasapainossa myös heti esteeltä alas tultuaan. Jos ratsastaja on tuonut hevosen hyvässä tasapainossa esteelle ja pystyy myötäämään hypyssä oikein, saman tuntemuksen pitäisi jatkua myös esteen jälkeen.

”Esteratsastajat ovat onnekkaampia kuin kouluratsastajat”, Eversti kommentoi. ”Kun hevonen hyppää hitaasta vauhdista saat automaattisesti takaosan alle, lavat ylös, venytettyä raamin... kouluratsastajat joutuvat tekemään saman ilman estettä!”

Ratsukot saivatkin harjoitella seuraavaksi esteen lähestymistä rauhallisessa ravissa sekä pystyllä että okserilla. Hitaasta vauhdista Saran hieno kimo hevonen alkoikin pyöristyä ja tulla kohti tuntumaa esteen edessä ja päällä, eikä yrittänyt livahtaa kuolaimen taakse.
”Tunnetko olosi nyt miellyttävämmäksi siellä?” Eversti kysyi Saralta. ”Kouluratsastajankin pitäisi tuntea olonsa mukavammaksi kun hevonen on pidemmällä raamilla, turpa edessä eikä takana, vaikka rullalla olo onkin nyt muodikasta”, hän veisteli.

”Idea on se, että hevonen pystyy tekemään asioita suuremmalla aktiivisuudella ja impulssilla, mutta pienimmällä mahdollisella nopeudella”, Eversti muistutti. Esimerkiksi kun estehevonen hyppää pienen esteen kovalla nopeudella, se ei työskentele juurikaan. Sama tapahtuu, jos kouluhevonen ravaa tai laukkaa aina kovaa eteenpäin.
”Molemmissa lajeissa on tarkoitus koota hevosta. Kokoaminen on sitä, että voimme tehdä asioita aktiivisemmin, mutta samalla hitaasti”.

Eversti jätti kotiläksyksi ratsukoille harjoitella hyppyjä hitaasta ravista, ja mieluummin vähän läheltä kuin kovin kaukaa. ”Ei ehkä heti ihan sataaviittäkymppiä, mutta voit nostaa sille vähän esteitä”, hän ohjeisti Saraa. Hevosta ohjataan tällä harjoituksella nostamaan lapojaan, koko etuosaa, ja venyttämään ylälinjaa.
”Balance, impulsion, obedience”, Eversti toisteli uudestaan ja uudestaan.

”Seuratkaa hevosia kun ne lähestyvät estettä. Ne avaavat leukakulmaa ja nostavat päätään ennen jokaista estettä”.
”Kouluratsastajien ei pitäisi pelätä sitä, että hevonen nostaa päätään ja avaa leukakulmaansa. Kouluratsastajat pelkäävät menettävänsä kontrollin, vaikka niin ei käy – saat itse asiassa enemmän kontrollia ja parempaa tasapainoa!”
Jos hevonen tulee esteelle ”naamallaan” ja kuolaimen takana, se ei pysty nousemaan hyppyyn niin etupainoisena. Eversti kertoi, että koska hänellä on itsellään vankka este- ja kenttätausta takana, hän ratsastaa edelleen sileällä sillä ajatuksella, että voisi koska tahansa kesken työskentelyn hypätä esteen 15 metrin päästä. ”Voisinko tässä raamissa ja tasapainossa hypätä?”


Maastakäsin työskentely on hevosen valmistelua ja luottamuksen parantamista

Seuraavaksi saimme nähdä Everstin demon Rebecca- tamman kanssa. Hän työsti tammaa maasta ja kertoi perusperiaatteistaan.
”Kun lähdetään parantamaan hevosen tasapainoa, joka on pääasia, tärkeintä on valmistelu.”
Hän kertoi olevansa hyvin yllättynyt, etteivät monet kokeneetkaan ratsastajat työstä hevosia maasta, vaan menevät aina suoraan selkään. Hevosta voi valmistella juoksuttamalla tai in hand-työskentelyllä, jossa ratsastaja on hevosen vierellä ratsuohjin.
”Valmistelun tarkoituksena on kertoa hevoselle, mitä me haluamme, miten haluamme, ennen kuin teemme sen selästä.”
Carde muistutti: ”Ensin pitää saavuttaa hevosen luottamus. Ratsastus on yhteistyötä!”
”Maastakäsin olet hevosen kanssa samalla korkeudella. Hevosen on helpompi rentoutua ja luottaa ihmiseen, ja seurata ihmistä. ”
”Aivan ensimmäiseksi pitää saavuttaa mahdollisimman hyvä yhteys. Henkinen yhteys! Meidän pitää saada hevonen ymmärtämään mitä siltä halutaan. Sen sijaan että hevosta pakoteta pohkeella ja ohjalla, opetamme sen ymmärtämään”, hän painotti.

”Hevonen aistii heti millä mielellä ihminen on. Kun olet itse hyvin luottavainen, rento ja rauhallinen, 50 % työstäsi on tehty!”, Eversti korosti.
”Eräs vaikeimpia asioita on tuntuma. Yleensä yritetään saada heti alkuun pehmeä ja tasainen tuntuma suuhun, mutta se on vaikeaa. Ensin hevosen pitää oppia hyväksymään paikallaan seisten ratsastajan käsi maasta – sen jälkeen kunnoittamaan sitä, ja sen jälkeen seuraamaan sitä. Kun hevonen on hyvällä ja rennolla tuntumalla, se seuraa kättä joka suuntaan, rentona ja ilman vastustamista. Tuntumaan ei saa koskaan pakottaa – kun hevosta opetetaan, tuntumaa harjoitellaan pehmeästi joka suuntaan; ylös, alas, sivuille. Kun hevonen myötää ja on rento, ihminen palkitsee isoilla myötäyksillä”. (= ohja kokonaan pois ja kehu).

Eversti näytti samalla Rebecalla käytännössä, miten tuntumaa harjoitellaan. ”Sen jälkeen hevosta voidaan työstää käynnissä ja ravissa samalla ajatuksella. Nuoren tai vihreän hevosen ensimmäiset siirtymiset tehdään maasta helpoilla käynti- seis siirtymisillä, ja sen jälkeen samalla ajatuksella käynti-ravi-käynti-seis. Tärkeintä on rauhallisuus ja täsmällisyys”, Eversti kertoi, ja demonstroi samalla tekemällä varsin tyylikkäitä siirtymisiä tamman kanssa. ”Aina iso palaute ja myötäys!” hän sanoi, ja myötäsi ohjat kokonaan vapaaksi kun tamma teki työtä käskettyä. (Tuntumasta on enemmän Carden ajatuksia viime vuoden klinikalta, jonne linkki siis tässä)

”Jos ratsastaja on itsevarma ja luottavainen, se tarttuu hevoseen melko helposti. Pitää olla varma siitä, mitä tekee. Kannattaa olla optimistinen! Jos epäilet ja arvelet, hommat ovat heti vaikeampia suorittaa. Jos saat hevosen luottamaan sekä itseesi että itseensä, menestyt”, Eversti kertoi hymyillen.

Hän kertoi myös harmittelevansa sitä, ettei voi käyttää monessa maassa klinikoita pitäessään ollenkaan raippaa, koska hevoset pelkäävät niitä. ”Tämä on iso ongelma. Jo sana raippa kuulostaa rangaistukselta, pahalta, negatiiviselta. Pitäisikö käyttää jotain muuta sanaa? Tikku? Keppi?”, hän ehdotti. ”On hyvin tärkeää, ettei hevonen pelkää raippaa, se on vain käden jatke. Meillä on yksi apu vähemmän käytössä, jos hevonen on jo opetettu pelkäämään raippaa”, hän harmitteli. ”Silloin ei pysty työskentelemään maasta. Raipalla on vain kolme tehtävää: käden jatke, merkinantoväline, herättäjä. Ei koskaan rankaisuväline!”, hän murahti hyvin painokkaasti.

”Koska hevosta sitten rangaistaan?” ... ”jos hevonen ymmärtää täsmälleen mitä siltä halutaan, ja se on siihen kaikilta osin täysin kykenevä, ja se ei siltikään tee... mutta tätä ei tapahdu juuri koskaan! Joko hevonen ei oikeasti ymmärrä, tai se ei pysty henkisesti tai fyysisesti. Rangaistus on siksi lähes aina tarpeetonta ja typerää. Ratsastajan pitäisi rankaista itseään – valmistelu oli huonosti tehty!”


Kohti hevosen kapasiteetin rajoja

Tämän demonstraation ja luennon jälkeen areenalle asteli Maria Fraser-Baggström Gosse-ruunallaan. Gosse on komea friisiläisruuna, joka on ollut Marialla jo 8 vuotta. Maria on ollut pitkään Everstin oppilaana, ja tällä kertaa he saivat harjoitella yleisön edessä piaffin parantamista ja piruettityöskentelyä.
”Jokaisella hevosella on fyysiset rajat, jotka määräävät mihin hevonen pystyy. Tämä ratsastaja on pystynyt venyttämään kärsivällisellä työskentelyllä näitä rajoja”, Eversti kehui.
Eversti kertoi että hevosella on vielä ongelmia piaffin kanssa – se on kyllä takaa aktiivinen ja hyvä, mutta se ei vielä pysty nousemaan tarpeeksi lavoistaan ja kevenemään etuosastaan. Passagessa hevosen tasapaino on jo parempi, ja ongelmaa lähdettiinkin purkamaan passagen kautta jotta saataisiin sama keveys ja impulssi myös piaffiin.
Eversti auttoi maasta käsin aktivoimalla raipalla takajalkoja, ns. punttisaliharjoittelua hevoselle – lisää voimaa taakse jotta hevosen on helpompi nostaa itseään lavoista.
”Tämä hevonen nostaa itseään enemmän takajaloista kuin lavoista. Monille hevosille se onkin helpompaa näin päin. Tämän hevosen selkä on horisontaalisessa asennossa, ja sen on vaikea nousta ylämäkeen”.

”Muistakaa aina kokoamisen jälkeen vastavenytys!”, Eversti muistutti uudestaan ja uudestaan.

”Kintereitä aktivoimalla, niskaa nostamalla ja leukakulman auki pitämällä saadaan myös lavat ylös kun hevosella on siihen tarpeeksi voimaa.” Gosse hiukan hermostui, kun työskenneltiin kapasiteetin ylärajaa lähestyen, ja Eversti keskeyttikin harjoituksen ja silitteli hevosta. ”Jos hevonen jännittyy, harjoituksesta ei saada hyötyä. Jos menetetään rentous, menetetään todellinen aktiivisuus!” Eversti silitteli Gossea ja jatkoi: ”Kokoamisen vaikeus onkin juuri siinä, miten saavutamme yhtä aikaa rentouden JA aktiivisuuden”.

”Vaikka pyydetään lisää ja enemmän voimaa taakse, ei saa koskaan pyytää liikaa, ettei menetä rentoutta ja luottamusta. Hevonen ei saa pelätä raippaa eikä ihmistä, ettei se menetä luottamusta. Kerrotaan rauhassa hevoselle, että vaikka tehdään vähän vaikeampia juttuja, se ei ole mikään rangaistus”.

Kun Gosse oli uudelleen rentoutunut, harjoitusta jatkettiin vielä yksi hyvä toisto, jonka jälkeen se sai kävellä hetken pitkin ohjin, ja sen jälkeen siirtyä laukkaan.

Piruetteja varten Gosse lähti tekemään spiraaliharjoitusta, jossa ympyrää pienennettiin kohti keskellä seisovaa Everstiä. Ideana oli tehdä asiaa jälleen kerran pienissä pätkissä – hyvä valmistelu, 2 hyvää askelta, venytys ja myötäys. ”Ei koskaan pitkiä aikoja samassa muodossa, samassa vauhdissa ja askellajissa”, Eversti korosti. ”Mitä enemmän kootaan, sitä enemmän venytetään. Valmistele hyvin, tee lyhyt pätkä, anna levätä, toista”.

Eversti kommentoi hevosen kapasiteetin raja-asiaa vielä. ”Mistään kirjasta ette voi löytää vastauksia siihen, mikä on hevosenne maksimi. Se riippuu hevosen lisäksi omista resursseista, tavoitteista… Hyvä valmentaja, jolla voi tarkistaa meneekö homma oikeaan suuntaan on tärkeä, mutta vielä tärkeämpää on tuntea hevonen itse. Ratsastajan täytyy itse tuntea ja tietää missä raja menee!”


Samsoniten matkalaukusta edestä keveäksi ballerinaksi

Seuraavaksi saimme nähdä Sara Maattolan suurikokoisella upealla ruunallaan Dr Doolittlella. Sara kertoi aluksi itsestään ja hevosestaan ja aloitti puheenvuoronsa vitsailemalla; ”Hi, I’m Sara and I’m an alcoholic, kuten leffoissa sanotaan.” Sara kertoi: ”Myönnän että minulla on ongelmia tuntuman kanssa. Minulla on iso hevonen, istunta loppuu sen kanssa helposti, ja homma tuntuu siltä kuin alla olisi ”samsoniten matkalaukku”, hän nauratti yleisöä. ”Hevonen ei kanna itseään kunnolla, ja takaosa ei ole tarpeeksi alla.” Sara kertoi, että hän on kyllä ratsastanut GP –luokkia mutta ei osaa tehdä piaffia, vaan on vaan vetänyt ja puristanut kuin hammastahnatuubia (tässä kohtaa yleisö repesi jälleen nauruun mielikuvalle). Nyt hän haluaisi opetella ratsastamaan piaffia oikein. Sara kertoi vielä, että Suomessa ajatellaan vaikeampien juttujen olevan muista irrallaan olevia irtonaisia temppuja, mutta näinhän ei ole, vaan ne ovat myös työkaluja.

Eversti aloitti kehumalla vuolaasti Saran asennetta. ”Tässä ratsastajassa on kaikki. Hän on nöyrä, iloinen ja hyvä huumorintaju!

Sitten lähdettiin katsomaan hevosen työskentelyä. Eversti totesi että hevonen tosiaan työntää hyvin takaa mutta menettää keveyttä edestä. Hevosella on hyvä aktiivisuus ja tahti, mutta sen on vaikea pitää lavat kevyinä. Työskentely aloitettiin tekemällä laukkaa ympyrällä. Hevosta aktivoitiin takaa ja nostettiin edestä, josta se tuli heti paremmaksi. ”Näemme hevosen jolla on paljon aktiivisuutta ja paljon voimaa, ja se on hyvin tottelevainen. Mutta kun yritämme saada sitä parempaan tasapainoon ja keveyttä etuosaan, se yrittää paeta kuolaimen taakse”. Ongelmaa lähdettiin ratkomaan nimenomaan säilyttämällä olemassa oleva aktiivisuus ja voima, mutta avaamalla hevosen leukakulmaa ja nostamalla niskaa. ”Tehdään sen verran helppo harjoitus, että hevosella on mahdollisuus onnistua täydellisesti”.

Kun laukka alkoi näyttää siltä miltä Eversti halusikin, siirryttiin lepotauon jälkeen piaffityöskentelyyn. Harjoitus aloitettiin kootusta käynnistä, josta lähdettiin ottamaan ”baby steps” eli pikkuaskeleita piaffiin. Käsiä nostettiin ylös, ja käytettiin istuntaa – ei saa vetää taakse. Niska pidetään korkeimpana kohtana koko ajan, ja leukakulma auki.

”Aina aloitetaan luottamuksesta. Jos hevonen jännittyy, se ei enää kuuntele. Hevonen ei saa karata kuolaimen taakse. Tasapainollaan koko ajan aktiivisuuden ja rentouden kanssa”, Eversti kertasi.

”Kun hevonen on tasapainossa ja kaikki on okei, sen liike on harmonista ja ratsastajalla on todella vain ohjan paino ja helppous, myös piaffissa.”

Sen jälkeen näimme siirtymisiä piaffista passageen ja takaisin niin, että Eversti auttoi maasta käsin huolehtimaan aktiivisuuden säillymisestä. Hän muistutti uudestaan ja uudestaan: ”Niska ylös. Ohjasta EI vedetä. Se vain lukitsee koko hevosen”.

”Normaalisti en tekisi näin paljoa kerralla, mutta tämä onkin nyt enemmän opetustilanne yleisöä varten. Yleensä pyytäisin vähemmän, jotta hevonen voisi onnistua vielä paremmin ja pysyä rentona: vähemmän nostamista, ja enemmän rauhallisuutta”.

Lopuksi hevonen teki vielä pehmeitä siirtymisiä käynnistä piaffiin. Heti kun hevonen yritti livahtaa taas edestä kuolaimen taakse ja sulkea leukakulmaa, autettiin lisää aktiivisuutta takaa ja avattiin edestä. Sama toistettiin ilman apua maasta. Heti kun saatiin pari hyvää askelta, välittömästi vapaa ohja ja venytys. Uudelleen ja uudelleen: ”Valmistelu – pari hyvää askelta – venytys – tee uudestaan”. Tätä toistettiin melko tiiviillä tahdilla, ja sen jälkeen hevonen alkoi myös ravata silminnähden paremmin selkä ylhäällä ja kevyempänä etuosastaan.

Eversti muistutti, että samanlaista työskentelyä voi tehdä myös laukassa. ”Niska ylös, kintereet aktiiviseksi, ja venytys. Hyvä tasapaino, hyvä raami”. ”Siirtymäharjoituksissa siirtymistä ei tehdä jos hevonen ei ole tasapainossa ja raami ole hyvä.”

Sara kommentoi itse lopuksi: ”Sen lisäksi että niska nousee ja saadaan aktiivisuutta – pitää olla myös selkä! Tämä alkaa nyt aueta minulle. Eversti pitää energia- ja aktiivisuustasoa niin itsestään selvänä, eikä erikseen korosta sitä että se helposti unohtuu. Helposti käy niin että hevonen menee kyllä eteen eli aktiivisuutta on, mutta se alkaa kyntämään maata turpa rullalla. Kokoaminen ei ole vetämistä...!”


Hevonen, joka haluaa tehdä omat sarjavaihdot

Saran jälkeen saimme areenalle Kristina Niemelän Mahno-ruunallaan. Myös Mahnolla ja Kristinalla oli ollut ongelmia tuntuman kanssa.

Eversti jatkoi etuosan keveys-teemalla kertomalla: ”Kuten olemme jo puhuneet, monet ratsastajat eivät uskalla nostaa niskaa ja avata leukakulmaa. Kädet pidetään kannettuina ja tarjotaan eri muotoja ja raameja – kädellä ei vedetä! Niskaa pitää ruveta uskaltamaan nostaa pikku hiljaa.”

Eversti halusi nähdä miten hevonen venyttää kohti tuntumaa tahdin muuttumatta. ”Samalla todistetaan, että hevonen todella pitää tasapainonsa”.

Mahnon kanssa keskityttiin laukanvaihtoihin. Ratsastaja kertoi, että hevosen ongelma on, että se alkaa ennakoimaan hurjasti vaihtoja ja kuumenee, jolloin ratsastaja jää helposti kiinni kädellä. Eversti totesi tähän: ”jos tiedät ongelman, tiedät ratkaisun!” Vaan eipä se toki niin helppoa olekaan.
”Jos hevonen ennakoi vaihtoa, nosta niskaa, paranna tasapainoa, pidä ulkojalka lähellä.” Hevonen näytti näytösluontoisesti muutamia todella hienoja ja tasapainoisia vaihtoja joihin ratsastaja totesi, että hän ei tehnyt niitä vaan hevonen.
”Parhaat hevoset opettelevat radat itse, ja ratsastaja voi vaan matkustella”, Eversti nauratti yleisöä. ”Mutta kun se laskee joskus väärin”, Kristina nauroi, ja hevonen jatkoi itsekseen sarjavaihtoja.

”Kun lähdetään työstämään sarjoja, haetaan ensin hyvä laukka ja tehdään muutamia perus laukanvaihtoja myötälaukasta vastalaukkaan ilman tahdin vaihtumista ja jännittymistä. Vaihtojen välissä haetaan hevosta aina parempaan tasapainoon ja valmistellaan. Jos hevonen tai laukka tuntuu epätasapainoselta ja hankalalta, älä vaihda. Jos sarjoilla tulee ongelmia, palataan aina takaisin näihin yksittäisiin vaihtoihin. Tärkeintä on pitää laukan laatu hyvänä. Ensin voi tehdä vaikka joka viidennellä, jotta laukan laatu ja rentous ei kärsisi. Laukan pitää olla helppoa! Ennen vaihtoa taivuta vähäsen uuteen suuntaan, mutta älä vedä ohjasta”, Eversti ohjeisti.

Kuulimme lopuksi Kristinan omia mietteitä. ”Voi ei. Olen aina ennen opetellut ja opettanut omia oppilaitani sulkemaan nyrkin kokonaan, mutta nyt tajusin ettei nyrkkiä pidäkään puristaa ihan kiinni, vaan voi rentouttaa hartiat ja kädet, ja pidäte on jo se kun nyrkki menee kiinni”, hän kommentoi hymyillen ja taputti reipasta ruunaansa, joka ratsastajan omien kommenttien mukaan kulki jo paremmalla tuntumalla Everstin ohjeiden ansiosta.


Suomenhevosen piaffi ei kalvennut muiden rinnalla

Seuraavaksi saimmekin nähdä jotain kotimaista, eli suomenhevosori Jalopenon, jota luotsasi taidokkaasti Hanne-Mari Kiuttu. Eversti ei lähtökohtaisesti ole suomenhevosten suurin fani niiden puutteellisesta kouluratsun rakenteesta johtuen, mutta Jalopenosta hän tykkäsi kovasti ja ihmetteli, onko se suomenhevonen ollenkaan.

Jalopenon kanssa aloitettiin reippaasti piruettityöskentelystä ja jo yleisölle tutusta spiraaliharjoituksesta. Ympyrää pienennettiin keskustaa kohti ja jälleen annettiin hevosen venyttää liikkeestä ulos. Jalopeno työsti upeasti kehoaan ja polki niin hienoa piruettilaukkaa että moni ”ratsurotuisempi” hevonen olisi jo jäänyt kakkoseksi!

Sen jälkeen tehtiin hiukan sivuttaisliikkeitä. Näissäkin toteutettiin samaa taktiikkaa: niska ylös, ei suljeta leukakulmaa. Kun leukakulma menee kesken liikkeen kiinni, tasapaino huononee. Kun hevonen on halutussa raamissa, käsi rentoutuu alas omalle paikalleen. Jalopeno sai mennä avoa hitaasti tässä asennossa, sekä sulkusiksakkia, ja sulku-avo-sulku harjoitusta samalla hevosta koko ajan tasapainottaen.

Jalopeno sai tehdä myös hiukan piffiharjoituksia. Ensin hevosta koottiin hitaassa käynnissä, ja taas vahdittiin leukakulmaa, ettei hevonen pudonnut kuolaimen taakse ja sulkenut pään ja kaulan liittymää. Sama homma kuin edellisillä ratsukoilla – Eversti auttoi maasta takajalkoja säilyttämään aktiivisuuden, ratsastaja esti hevosta putoamasta edestä, ja hevoselta pyydettiin hyvin hitaassa tempossa pikkuaskeleita jonka jälkeen se sai aina venyttää. Eversti tarkkaili koko ajan rentoutta ja sitä että tahti pysyi hitaana.

”Valmistelu on tässäkin se tärkein asia. Kun tasapaino on hyvä, pyydä varovasti takaa lisää aktiivisuutta, samalla pitäen tahdin hitaana. Tämän jälkeen aina täydellinen myötäys ja venytys. Ratsastaja ei saa saa pelätä venyttää – kun olet koonnut paljon, pitää myös venyttää paljon”, Eversti muistutti. ”Kun hevosen rakenne sallii, kaikki nivelet taipuvat takajaloista ja hevonen pystyy nostamaan lapojaan. Huomaatteko, miten hevosella on tässä etujalat pystysuorassa maata kohti, kun se tekee piaffia? Jos se ei ole tasapainossa, näette enemmänkin V-kirjaimen muotoisen kuvion etu- ja takajalan välillä jossa etujalka meneekin kehon alle”.

Jalopeno pääsi harjoittelemaan myös passagen alkeita niin, että siirryttiin piaffista tahdikkaaseen hitaaseen raviin. Aina parista onnistuneesta askeleesta hevosen annettiin venyttää ja rentoutua.

Lopuksi ratsukko näytti meille lisättyä ravia. Hevonen lähti kuin tykin suusta ja oli Everstin sanojen mukaan ”hyvin antelias” mutta tahti kiihtyi valtavasti ja ratsastajalla oli vaikeuksia saada hevosta tulemaan takaisin. Eversti pyysi ratsastajaa tulemaan diagonaalille hitaassa kevyessä ravissa.
”Kun se on helpompaa sinulle, se on helpompaa myös hevoselle!”, hän ohjeisti, ja pyysi kuvittelemaan metronomin nakutuksen lisäyksiä harjoitellessa jotta tahti pysyisi samana. ”Tule varovaisemmin, hitaammin, lisää asteittain”.

Hanne-Mari muistutti omassa puheenvuorossaan valmennuksen lopuksi, että tämänkaltaisilla klinikoilla käydään hakemassa oppia ja se varsinainen työ tehdään sitten päivittäin kotona, kun näitä oppeja siirretään käytännön harjoitteluun ja arkipäivään. Oli ilo nähdä näin hieno suomenhevosratsukko joka ei yhtään kalvennut puoliverisille kanssaratsuilleen!

Lounaan jälkeen ihastelimme hienon maastakäsin-demon jo aiemmin näkemämme ratsukon Marian ja Gossen tanssimana. Kirjoitan näin, koska tanssiksi sitä voi jo kutsua! Piaffia, passagea, sulkuja, piruettilaukkaa, vähän temppujakin, kuten kumarruksia, pikku levadeita... upeaa työskentelyä.


Laukanvaihtoharjoituksia

Seuraavana valmennusratsukkona saimme nähdä Emma Tuomisen FWB hevosellaan Vandal. Emma sai aloittaa heti laukkahommista. Ensin työstettiin laukka pyörimään iloisesti ja aktiivisesti, ja lähdetiin tekemään siitä jo tutuksi tullutta spiraaliharjoitusta joka tähtäsi piruettiin. ”Kun pyydämme jotain vaikeaa, tai jotain uutta, on erityisen tärkeää että se tehdään vaiheittain ja annetaan hevosen välillä levätä”, Eversti sanoi ja pyysi ratsukon välillä venyttämään rentoon laukkaan ohjista reilusti myödäten. Eversti kehui, että hevonen oli eteenpäinpyrkivä mutta silti rento, joten se pysyi hyvässä tasapainossa.

Tämän jälkeen ratsukko pääsi harjoittelemaan vaihtoja ympyrällä. ”Kannattaa harjoitella myötälaukka-vastalaukka –vaihtoja. Jos vaihto onnistuu, 90% todennäköisyydellä se on hyvä vaihto. Toisin päin ei niinkään. Hevonen hukkaa tasapainonsa paljon helpommin, tulee etupainoiseksi, alkaa kiirehtiä ja ennakoida. Jos se oppii vaihtamaan etupainoisena epäpuhtaasti takajalat jäljessä, sitä on vaikea korjata jälkeenpäin. Jos hevonen vaihtaa takajalat ensin, se ei ole niin vakavaa harjoitteluvaiheessa.”

Onnistuneiden vaihtoharjoitusten jälkeen Vandal sai myös tehdä vähän piaffitreeniä, jälleen Everstin avustamana maasta. ”Älkää yrittäkö raipalla aina vaan lisää ja lisää, vaan vähemmän ja vähemmän! Ensin sen kanssa voi auttaa, sitten vain näytetään hevoselle raippaa, ja sen jälkeen ei käytetä ollenkaan”.

”Jos hevosella on taipumus tarjota jopa liikaa, hidasta, mutta älä hukkaa impulssia. Rentouta hevosta. Pyydä vähemmän ja pienennä painetta. ”

Ratsastaja oli palannut areenalle pitkältä tauolta loukkaantumisensa jälkeen, mutta ratsukko suoritti upeasti kaikki vaaditut tehtävät. Hienoa!


Everstin oma ratsastusdemo ja luento

Jos et jaksa lukea koko artikkelia, lue tämä!

Seuraavaksi Eversti Carde kiipesi itse hevosen selkään. Hän näytti Rebecca-tamman kassa ratsastuksen peruspilareita.
”Ymmärrän nyt, että teille on täällä Suomessa opetettu ohjien pito nyrkki piukasti kiinni, ja kädet paikoillaan säässä”, hän demonstroi puristaen nyrkit tiukkaan pakettiin säkään kiinni ja ottamalla yrmyn ilmeen. ”Ranskalaisessa klassisessa ratsastuksessa ohjia pidetään enemmän peukalon ja etusormen välissä niin että loppunyrkki on rentona. Lopuilla sormilla pystyy tekemään näin helpommin vibraatioita, pikku puolipidätteitä, pidätteitä... kun kaikki on ok, kädet lepäävät rennosti kannettuna omalla paikallaan, sään yläpuolella. Tästä niitä voidaan liikutella ylös... ulos... ” Eversti kertoi ja näytti samalla nostavia ohjasotteita. ”Kättä voi liikuttaa sivulle ja ylös. Kättä voi myös laskea, jos halutaan että hevonen laskee päätään ja venyttää kohti tuntumaa, mutta ei lukitsemalla tai vetämällä”, Eversti muistutti.

”Jos halutaan että hevonen nostaa päätään ja avaa leukakulmaa, nosta käsiä. Asetus on paras tehdä nostamalla yhtä kättä. Hevosesta ei tule näin etupainoinen. ”

”Hevosen pitää ensin mennä takaa eteen pehmeästi. Kädellä ei tehdä mitään, ennen kuin hevonen liikkuu rennon aktiivisesti. Ei siis kovaa, vaan tasapainossa!” Eversti muistutti.

”Aktiivisuus + tasapaino = helppous! Yhtäkkiä ratsastajan onkin helppo istua, helppo ratsastaa”.

”Jos hevonen on vähän hidas suusta, voidaan tehdä ns sitruunanpuristusliike sormilla. Hevonen tulee samalla hiukan pyöremmäksi edestä. Kun tunnemme että kaikki on okei, ei tehdä mitään. Päästä kaikki avut rennoiksi. Myötää. Tällöinkään hevonen ei saisi karata, vaan rentoutua”.

”Kun suu on rento, hevosen on helppo olla pyöreässä raamissa. Ei saa siis vetää ohjasta.. ja ne turparemmit! Liian kireä turparemmi estää alaleuan ja suun rentoutuksen. Olen nähnyt paljon liian kireitä turparemmejä”, Eversti pyöritteli päätään.

”Niskan rentous tulee siitä, kun suu on rento. Esimerkiksi kauniit alaspäin siirtymiset (esim ravi-käynti) ovat mahdottomia, jos alaleuka ja suu ovat jännittyneitä. ”

”Jopa huipputasolla näkee nykyisin sellaista piaffia, jossa saa edetä metrinkin. Ja siitä voi saada todella hyviä pisteitä. Tämä ei ole kuitenkaan todellista maksimaalista kokoamista, johon korkeimmalla tasolla pitäisi jo kuitenkin päästä”, hän kritisoi.
”Halusin sanoa tämän hevosen selästä enkä tuolilta”, Eversti hauskuutti yleisöä.

”Ei tarvita mitään sivuohjia. Hevoselle pitää opettaa että se voi mennä kohti tuntumaa; ohjasta myödätessä hevonen seuraa tuntumaa eteen-alas. Hevonen seuraa kevyttä ja pehmeää tuntumaa luottavaisena joka suuntaan. Ylös… alas… ” Eversti neuvoi ja näytti saman käytännössä. ”Tuntuma on tasainen, jatkuva, miellyttävä ja pehmeä… uskotteko?”, hän kysyi yleisöltä joka nyökytteli myöntyvästi.

”Ei voi tehdä niin, että ensin otetaan tiukka ja pakottava tuntuma, vedetään ohjasta, ja sitten yritetään saada aktiivisuus ja tasapaino kun hevonen on jo kuolaimen alla jännittyneenä. Vaan ensin haetaan aktiivisuus ja kevyt pehmeä tuntuma – tasapaino löytyy näin kuin itsestään.”

”Hevosen täytyy olla valmiina reagoimaan, mutta ei juosta mihinkään. Kyseessä on ennen kaikkea kumppanuus”, Eversti muistutti.

”Käsi. Käsi alkaa jo lantiosta. Lantio, hartiat, olkapäät, elastinen kyynärpää. Kädestä tulee äkkiä este aktiivisuudelle ja kehon läpi liikkumiselle (takaa-eteen), eikä se ole enää ohjaava apu joka vain suuntaa energiaa ja impulssia. Ohja on kommunikointiin”.

”Impulssi. Impulssi ei ole painetta ohjassa ja jännitystä. Ohjaspaine ei ole mikään aktiivisuuden mittari vaikka näin joskus luullaan. Aluksi nuorella hevosella voi olla ajoittain hiukan enemmän tarvetta tulla ohjalle kun se harjoittelee, mutta sellaista ei sitten enää harjoittelun edetessä”.

”Kun meillä on tasapaino, hyvä raami, aktiivisuus - - laita vähän lisää painetta takajaloille, saat enemmän kokoamista”, Eversti kertoi ja teki samalla Rebecan kanssa vähän piaffia. Hevonen huolestui tästä hiukan, ja Eversti antoi hevosen heti venyttää itseään. ”Tämä oli minun vikani. Pyysin liikaa. Tärkeintä on säilyttää rentous ja se, että hevonen ymmärtää mitä tehdään”.

”Katsojille välittyvä tärkein vaikutelma pitäisi olla harmonia ja helppous. Jos se näyttää hankalalta ja levottomalta, ei olla hyvällä tiellä. Jos se näyttää helpolta ja harmoniselta, tilanne on hyvä”.


”Nykyisen kilpakouluratsastuksen pitäisi olla sekä urheilua että taidetta. FEI järjesti 1929 kouluratsastuskilpailut, jotta hevostaito ja taide säilytettäisiin tuleville sukupolville...” Eversti jätti lauseen kesken ja jätti loput kuulijoiden pääteltäväksi, onko tämä toteutunut nykyisessä kilpakouluratsastuksessa.

Tämän jälkeen Rebeccan selkään pääsi vielä sen oma ratsastaja Nan Ekblom. ”Ratsastaja hymyilee! Hyvä! Jos itkisi, vielä hienompaa: itku ilosta, ja tunteesta. Tässä onnistun harvoin. Yleensä jos oppilaani itkevät, he itkevät pettymyksestä... ” Eversti nauratti yleisöä.

Ratsastaja oli hyvin tyytyväinen klinikan antiin ja Everstin oppeihin. Tammalla oli hänen sanojensa mukaan kova kiima, ja se oli siksi ajoittain hiukan harmistunut. ”Eversti on kuin aarrearkku! Häneltä ei opit lopu”, Nan kehui, joka olikin hyvä loppukaneetti tälle upealle päivälle.

Kiitos järjestäjille ja ratsukoille! Lisää kuvia klinikasta on tulossa tähän artikkeliin.


Teksti ja kuvat Katariina Albrecht

PS Kiitos järjestäjille myös Everstin maljan tarjoilusta!

torstai 20. maaliskuuta 2014

Erään lusitanon tarina, osa 1

Olipa kerran tyttö, joka halusi kasvattaa oman lusitanovarsan. Hänellä oli jo tamma ja sen edellinen varsa, ja vielä yksi nuori tamma samasta emästä. Tamma asui Portugalissa varsansa kanssa, ja tyttö sopi tamman myyjän kanssa että hevonen viedään astutettavaksi tietyllä oriilla, mistä hän haaveili varsalle isäksi.

Kaikki meni hienosti, ja tamma olikin kohta kantavana. Tiine tamma ja sen vielä imetysikäinen varsa vietiin Espanjan puolelle hoitoon paikkaan, joka oli sekä tytölle että orinpitäjälle entuudestaan tuttu. Alkuun kaikki meni hyvin; tamma voi paksusti, varsa vieroitettiin ja se pääsi kivaan laumaan yhdessä muiden orivarsojen kanssa, ja tiineys eteni suunnitellusti.

Seuraavana keväänä tamman tiineys alkoi lähestyä laskettua aikaa, ja jännitys tiivistyi. Tamma oli jo iäkäs, mutta hyvävoimainen. Tyttö varasi itselleen ja asiakkaalleen matkan 3 päiväksi Espanjaan katsomaan paria myyntihevosta, ja harmitteli ettei näkisi varsaa, koska matka oli 2 viikkoa ennen laskettua aikaa. Kuitenkin koneen laskeuduttua Madridiin hän sai viestin puhelimeensa, että varsa oli syntynyt aamun hämärinä tunteina laitumelle. Ja oli hieno orivarsa, kuulemma. Tyttö kiiruhti 400 kilometrin matkan maaseudulle katsomaan vastasyntynyttä varsaansa, huomatakseen että se oli kyllä komea ja hieno varsa vaikka oli tullut 2 viikkoa etuajassa, mutta jotain oli pielessä. Varsan mahan alla ja nivusissa oli turvotusta ja sen kivespussit olivat turvoksissa tavalla, joka saattoi viitata nivustyrään. Tallinpitäjä oli sitä mieltä ettei hätää ollut koska varsa oli reipas ja jaksoi syödä, mutta tyttö oli toista mieltä. Pikkuvarsan kunto saattaa romahtaa nopeastikin, nyt oli jo kiire. Varsa tuntui kuumalta käden alla ja vaikka se söi normaalisti, punotus ja turvotus olivat merkkejä jostain suuremmasta ongelmasta.

Varsa ja tamma lastattiin koppiin, onneksi yliopistollinen eläinsairaala oli suhteellisen lähellä, 90 kilometrin päässä. Kiidimme nopeasti perille moottoritietä pitkin ja varsa kannettiin sisälle klinikalle. Tarkempi tutkimus osoitti, että myös tammalla oli outoja jälkiä kehossaan - ilmeisesti villikoira (Espanjassa runsaasti) oli yrittänyt napata jälkeisiä tai jopa varsaa, ja tamma oli tullut väliin. Varsa oli saanut pureman vatsan alle, josta oli leviämässä hengenvaarallinen tulehdus. Sepsiksen vaara oli aivan nurkan takana. Jos varsaa ei olisi viety heti hoitoon, se olisi luultavasti menehtynyt seuraavan vuorokauden kuluessa.

Varsa jäi eläinsairaalaan tiputukseen, ja tammakin sai antibiootteja ja hoitoa puremajälkiinsä. Varsa oli kiltti hoitaa, ja alkoi tervehtyä hienosti. Tamma ja varsa pääsivät kotiin 5 vuorokauden kuluttua, ja elämä näytti taas hyvältä.

Tyttö ei ehtinyt käydä paikalla seuraavaan vuoteen, koska paikka oli hankalasti tavoitettavissa keskellä Espanjan maaseutua. Hän sai kuulumisia säännöllisesti, ja tallinpitäjä kertoi miten hevosen kavioita oli vuoltu ja miten varsa oli madotettu jne. Tallinpitäjä oli eläinlääkäri, ja lupasi hoitaa varsan mikrosirutuksen ja rekisteröintin liittyvät asiat, koska pystyi siihen työnsä puolesta helposti. Toistuvista pyynnöistä huolimatta hevosta ei kuitenkaan koskaan saanut sirutettua eikä tunnistettua - aina oli jokin syy miksi se ei onnistunut tai ehtinyt tapahtua.

Kun vanhempi varsa oli 1,5 vuotias ja nuorempi vajaan vuoden, tyttö kävi paikalla katsomassa ja kaikki oli muuten hyvin, paitsi tallinpitäjää ei näkynyt ja tallipoikakin oli kovin vaitonainen. Vanhempi varsa näytti hyvältä, nuorempi hiukan matoiselta mutta muuten virkeältä ja hoidetulta. Molemmat leikkivät tyytyväisenä laumassa muiden varsojen kanssa. Vanhempi varsa lähti seuraavana vuonna kohti Suomea josta se löysi uuden omistajan, ja nuoremmalle kuului kuulemma aina vaan hyvää. Oli madotettu, oli rokotettu, oli vuoltu. Tunnistettu ei, vieläkään. Tyttö pyysi kuvia nähtäväksi, ja sai muutaman kännykällä kaukaa otetun epäselvän kuvan, joissa näkyi jokin ruunikko hevonen. Hän ei vielä osannut epäillä mitään.

Kului aikaa. Tunnistus ja sirutus ei vaan onnistunut. Tytöltä alkoi palaa hermot. Kukaan ei vastannut enää puhelimeen, ei sähköpostiin, ei viesteihin. Raha kyllä kelpasi, ja jos ei tullut kuukausittaista maksua, kuului toki perästä. Sitten tyttö sai soiton tutultaan, joka kysyi olenko tietoinen mitä tallilla tapahtuu. Eläinlääkäri-tallinpitäjä oli eronnut miehestään jonka kanssa hän piti tilaa, lähtenyt lätkimään, menettänyt mielenterveytensä, ja paikalle oli jäänyt ainoastaan miehen ikivanha isä sekä tallipoika. Kenelläkään heistä ei ollut rahaa eikä resursseja hoitaa tilaa ja hevosia. Suuri osa hevosista myytiin, annettiin, kuoli, tai lopetettiin. Tyttö oli maksanut papan ja tallipojan ruoat tallivuokrallaan. Hevoselle siitä ei ollut mennyt euroakaan, enää pitkään aikaan.

Tyttö otti lennot paikalle ja kävi ystävänsä kanssa katsomassa hevosta. Kävi ilmi, että tytön nyt jo kolmevuotias varsa oli yksin (muille oli jo käynyt huonosti) ja söi mitä auringon kärventämästä maasta sattui löytymään, ja hiukan pahnoja. Kärpästen kansoittamassa lämpimässä juomavedessä kasvoi levää. Hevonen oli täysin villi, eikä sitä oltu koskaan vuoltu, madotettu, rokotettu, edes talutettu. Sillä ei ollut papereita, eikä kukaan eläinlääkäri uskaltautunut paikalle siruttamaan ja tunnistamana sitä kajahtaneen tallinpitäjän pelossa, vaikkei hän enää itse ollutkaan paikalla. Hiukan heikkolahjainen tallipoika oli yrittänyt parhaansa, mutta parhaiten hän oli onnistunut tytön huijaamisen saralla. Valheiden vyyhti alkoi paljastua.

Tyttö alkoi nyt tehdä kaikkensa saadakseen hevosen pois tuolta paikasta. Espanjassa on vaan se ongelma, että paperiton hevonen on laiton, eikä sitä saa kuljettaa maakuntarajan yli ilman eläinlääkärin tekemää paperia, jossa on myös hevosen sirutiedot ja tunnisteet. Ensin piti siis saada hevonen pysymään hengissä, ja sen lisäksi joku urhea lääkäri paikalle tekemään tarvittavat paperit. Ja keksiä paikka, mihin se pääsisi sen jälkeen toipumaan.

Kesti yli vuosi, ennen kuin asiat alkoivat järjestyä. Tyttö oli varma, ettei hevonen kestä hengissä siihen asti. Kuin ihmeen kaupalla hevonen selvisi. Sen nimeksi oli annettu Diablo, mutta sitä kutsuttiin Duploksi tai pikku-D:ksi. Pikku-D sai vihdoin itselleen mikrosirun, ja tunnistepaperin jonka kanssa se sai matkustaa. Paikka löytyi Andalusian puolelta vuoristokylästä tutun luota. Tyttö matkusti taas Espanjaan juuri sillä ajanjaksolla, kun kuljetusta ja papereita yritettiin järjestää, ja kuinka ollakaan, kyyti sattui sopimaan "sattumalta" niihin muutamaan päivään kun tyttö oli Espanjassa ja niin hevonen saapui vuoristokylään. Trailerista asteli todella kuihtunut hevonen joka oli hangannut harjansa lähes kokonaan pois, täynnä ulko- ja sisäloisia, silmissä katse, joka olisi voinut olla 30-vuotiaan hevosen. Tyttö itki. Mahtaisiko hevonen enää selvitä. Tunnisteen tehnyt eläinlääkäri sanoi, "kai ymmärrät ettei tästä tule enää hevosta". Tyttö päätti kuitenkin yrittää. Uusi tallinpitäjä kehui että on sillä ainakin hieno luusto - nyt se oli myös helposti silmäiltävissä...

Tytön ystävä oli eläinlääkäri ja hän auttoi hoitamisessa, ja hevonen alkoi vähitellen näyttää paremmalta ja sai taas takaisin elämäniloaan. Pesujen ja ruoan voima alkoi näkyä. Hevonen kuitenkin kärsi pitkästä puutoksen ajastaan ja alkoi syödä runsaasti kuivikeolkia ja nuolla seinistä kalkkia. Se söi monta suolakiveä ja sai kivennäis- ja kalkkilisää. Tallinpitäjää hermostutti oljen syönti ja he päättivät sitoa hevosen kiinni kaltereihin melko lyhyellä narulla. Hevonen oli mennyt väsyneenä kuitenkin pitkälleen ja jäänyt jalastaan kaltereihin rimpuillessaan pystyyn. Lisäksi se oli saanut pahan flunssan. Jalka oli aika hurjan näköinen, kun tyttö matkusti taas kerran pelipaikalle, onneksi taitava eläinlääkäriystävä sai hoidettua jalan haavat ja flunssan. Pikku-D joutui elämänsä ensimmäiselle pistettävälle antibioottikuurille ja joutui tottumaan haavojen hoitoon. Vaikka se oli elänyt elämänsä ensimmäiset 4 vuotta täysin villinä, se tottui nopeasti hoitoon ja ymmärsi, että häntä yritetään auttaa. Hevosta jouduttiin pesemään ahkerasti kesäihottuman takia; koko elimistö oli hiukan sekaisin pitkään jatkuneen nälkiintymisen takia. Kiinnisitomisesta ärsyyntyneenä tyttö yritti neuvotella tallinpitäjän kanssa asiasta ja hevonen sai sen jälkeen olla taas vapaana karsinassa. Jos ystävä ei päässyt tallille, sitä ei tarhattu eikä ulkoilutettu lainkaan, joka toki harmitti pientä oria. Tyttö alkoi miettiä toista paikkaa hevoselle. Se ei ollut vielä terveydellisesti valmis matkustamaan Suomeen, joten jokin muu paikka piti vielä keksiä. Vaikka tytön ystävä hoiti hevosta hyvin ja rakkaudella, koko porukka oli kuitenkin tallinpitäjän armoilla päätöksissä ja resursseissa.

Hevonen kuntoutui kovaa vauhtia ja alkoi näyttää jo aika hyvälle, henkisesti ja fyysisesti. Sitten alueelle iski kovat maastopalot. Hevoset jouduttiin evakuoimaan kiireesti. Suomesta käsin sitä ei ollutkaan ihan helppo järjestää. Onneksi tytön suomalainen ystävä joka asui suhteellisen lähellä tuli apuun, ja hevonen saatiin siirrettyä heidän talliinsa.

Uudessa tallissa oli myös eläinlääkäri perheessä, ja hevosta madotettiin, hoidettiin ihottumaa ja muutenkin jatkettiin sen kuntoutumista. Pikku-D pääsi tarhailemaan ja juoksemaan kentälle vapaana. Samassa rytäkässä huomattiin, että sillä on vain yksi kives; toinen oli vatsaontelossa laskeutumattomana. Sitä odotti siis mahdollisesti leikkaus sitten joskus Suomessa, koska piilokives voi aiheuttaa monenlaisia ongelmia.

Hevoselle alettiin värkätä myös virallisia papereita. Tämä osoittautui melko haastavaksi ja pitkälliseksi projektiksi, koska espanjalainen tallinpitäjä ei sitten ollutkaan ilmoittanut varsaa syntyneeksi, eikä sitä oltu myöskään rekisteröity sille tallille jossa se oli tässä välissä vaikka piti, joten käytännössä sitä ei ollut olemassakaan. Tämäkin vielä.

Hetken kaikki näytti kuitekin hyvältä. Tyttö kävi paikalla ja kohtasi hevosen ensimmäisen kerran niin, ettei sillä ollut varsinaista hätää.
He viettivät yhdessä laatuaikaa ja suunnittelivat tulevaa. Molemmat olivat onnellisia. Hevonen alkoi toipua niin paljon että sillä jopa ratsastettiin muutama kerta. Se oli kuitenkin ajoittain kummallisesti huono toisesta takajalasta; samasta josta se jäi kaltereihin kiinni aikaisemmin. Se sai levätä, ja tyttö mietti sen tuomista Suomeen mahdollisimman pian, omaan talliin. Kuitenkin tapahtui taas takaisku - hevonen muuttui apaattiseksi ja osotti jonkinlaisen ähkyn oireita. Tarkempi tutkimus osoitti että kyseessä ei ollut ähky vaan piroplasmoosi. Piroplasmoosi on punkin levittämä tauti, jota ei onneksi esiinny Suomen leveysasteilla, lähinnä sitä täällä tunnetaan naudan punatauti. Se huomattiin onneksi nopeasti, ja saatiin hoidettua. Hoidot ovat hevoselle vähän rankkoja, mutta ne pitää tehdä kunnolla, ettei hevonen jää kantamaan taudinaiheuttajaa. Tyttö ajatteli, että mitä seuraavaksi, eikö pieni hevonen saa olla terveenä lainkaan?

Hevonen toipui kuitenkin tästäkin, kiitos nopealle reagoinnille ja erinomaiselle hoidolle, mutta huonot uutiset seurasivat toisiaan. Takajalan ontuma oli palannut, ja nyt hevonen olikin jo aivan kolmijalkainen. Tallin "hovilääkäri" kiiruhti paikalle rtg-laitteiden kanssa (Espanjassa käytetään yleisesti kannettavia röntgenlaitteita) ja kuvasta näkyi, että hevosen kintereessä oli murtuma. Tyttö oli epätoivoinen. Murtuma! Lisätutkimukset ja konsultaatio Suomessa osoittivat, että rtg muutokset eivät olleet enää edes ihan uusia. Saattoi olla, että kintereessä oli ongelma jo nälkiintymisen takia, joka sitten oli reagoinut edellisen tapaturman ja nyt lisääntyneen rasituksen myötä. Hevonen oli myös kikkaillut tarhassa, joka oli ehkä aikaansaanut sen, että kinner oli rikkoontunut.

Tyttö murtui ja itki hevosensa puolesta. Hän joutui puntaroimaan erilaisia vaihtoehtoja. Yrittääkö leikata, kokeilla pelkkää konservatiivista hoitoa, lopetuttaa hevonen? Hän jopa kysyi hevoselta, mitä se haluaisi. Tilanne oli sydäntäsärkevä.
Lisäksi oli epäilys että luussa saattoi olla jo infektio, ja mahdollisesti syväkoukistajan yläkiinnityskohta vaurioitunut tai vaarassa vaurioitua ennen kuin hevonen pääsisi leikkauspöydälle. Pohtimisen ja konsultaatioiden jälkeen tyttö päätti kuitenkin yrittää leikkauttaa jalkaa. Klinikaksi valittiin Manilvan klinikka, joka oli paitsi lähellä (todella kipeän jalan kanssa ei ole kiva matkustaa pitkiä matkoja) myös täynnä taitavia lääkäreitä. Operaatio suoritettiin tähystysleikkauksena, ja kintereestä leikattiin irronnut pala pois. Luu ei ollut onneksi infektoitunut, eikä jänne vaurioitunut. Hevonen jäi klinikalle hoitoon viikoksi, jossa niveltä hoidettiin ja leikkaushaavaa vahdittiin infektioiden varalta. Hoitanut lääkäri lähetteli tytölle informaatiota hevosen ennusteesta ja tilanne alkoi näyttää valoisammalta, mitä tyttö oli odottanutkaan. 6 viikon koppilevon jälkeen hevonen saisi alkaa ulkoilla, ja matkustaakin jo reilun 2 kuukauden päästä leikkauksesta. Tyttö alkoi jälleen suunnitella hevosen tuomista Suomeen... Ehkä nyt tärppäisi, ehkä suuret, elämää uhkaavat vastoinkäymiset olivat nyt tässä ja tyttö ja hevonen voisivat olla yhdessä?

Tyttö pääsi katsomaan hevosta huhtikuun alussa, aika pian leikkauksen jälkeen. Jälleennäkeminen oli tunteikas ja tyttö kyynelehti pienen potilaan kiharaan harjaan.
Jalka oli lähtenyt parantumaan yllättävän hyvin ja potilas sai aloittaa pienet tarhailut ja kävelytyksen. Hän ei ollut omasta mielestään yhtään kipeä vaan halusi hyppiä ja loikkia... Espanjassa oli silloin vasta alkamassa kesän helteet ja maassa oli vihreää naposteltavaa, joita tyttö keräsi hevoselle herkuteltavaksi karsinaan. Hevonen ei ymmärtänyt miksi sen piti olla sisällä - sen silmissä oli elämänhalu ja nälkä nähdä mitä elämä vielä hänelle tarjoaisi. Tyttö päätti yhdessä ystävänsä tallinpitäjän kanssa että hevonen alkaisi tarhata riskilläkin vähän pidempiä aikoja, koska se alkoi kehitellä ähkyä ja saikin melko heti tytön matkan jälkeen ähkyn, jota jouduttiin hoitamaan ihan perinteisesti nesteytämällä ja rektalisoimalla. Onneksi hän tokeni siitä.

Sitten alettiin suunnitella matkaa Suomeen. Ensin hevosen piti olla "fit for it" että se kestäisi 4000 kilometrin rasittavan matkan kuorma-autossa. Kinner piikitettiin klinikan ohjeiden mukaisesti kahteen kertaan, ja toipuminen eteni suunnitellusti.

Matka saatiin järjestettyä kesäkuun alkuun, ja kuljetusyhtiö Marcel Jordan otti hevosen kyytiin.
Pitkä matka kohti Suomea alkoi. Matka sujui mukavasti Hollantiin asti, josta jatkokuljetus ei meinannutkaan onnistua millään Suomeen saakka. Rekat olivat joko täynnä, tai ei edes tulossa. Hevonen oli jo niin lähellä, mutta niin kaukana... kyydit menivät mönkään yksi toisensa jälkeen, ja odottavan aika oli pitkä. Onneksi hevonen oli kuitenkin hyvässä hoidossa,
kuljetusyhtiön tukikohdan tallissa Hollannissa. Vihdoin jatkokuljetus saatiin järjestymään, ja hevonen saapui vihdoin Suomeen maanantaina, kirpeänä kesäkuisena aamuna juhannusviikolla.

Vihdoin hevonen oli Suomessa! Tytön ilo oli käsinkosketeltavaa, ja hän halusi vain katsella hevostaan ja olla sen kanssa. Hevonen oli janoinen, peloissaan ja väsynyt, eikä meinannut rauhoittua karsinaan eikä varsinkaan tarhaan. Kaikki oli uutta ja pelottavaa, ja hevonen olisi vain halunnut mennä muiden luokse eikä ymmärtänyt miksei se saanut mennä tytön ruunan ja kahden tamman kanssa samalle laitumelle. Se juoksi itsensä hikeen ja kiersi ympyrää karsinassa lohduttomasti hirnuen.
Onneksi se kuitenkin söi, joi, kakkasi ja välillä kyllä nukkuikin karsinassaan pitkällään, ja alkoi vähitellen elpyä pitkän matkan rasituksista. Tarhausta hevonen joutui aluksi harjoittelemaan liinan päässä, koska sähköaita ei ollut hänelle entuudestaan tuttu, vaan se joutui ensin ottamaan vähän tälliä nenäänsä jotta oppi ettei aidalla kannata notkua.

Vielä oli pitkä matka edessä; hevosen piilokivesleikkausta piti alkaa suunnittelemaan jahka se olisi hyvin toipunut pitkästä matkasta ja jalkaleikkauksestaan, hoitaa kesäihottumaa ja kuntouttaa jalkaa. Mutta nyt hevonen oli tytön luona.... vihdoin!


Stay tuned, tarina jatkuu...

T. Tyttö

Team Duplon tukisivut Facebookissa