keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Klassinen ratsastus, akateeminen ratsastus, taideratsastus, mitä näitä nyt on...

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä varsinaista iisakinkirkko- artikkelia jo pitkään, enkä ole vieläkään ihan tyytyväinen lopputulemaan, mutta menköön.

Tätä sumpliessani ehdin jo antaa haastattelun aiheesta lehteenkin - artikkelin voi lukea tästä linkistä. (Olen saanut muutamia kyselyjä artikkelin kuvista ja niihin pikaisesti kommenttina - kuvia ei ole otettu erikseen tuota lehtijuttua varten, vaan ne olivat arkistokuvia yritykseni myymistä varusteista ja vaatteista, mutta sopivat hengeltään myös tähän artikkeliin.) Olen pohdiskellut pitkään omaa polkuani ja kiinnostuksen kohteitani, ja analysoinut omaa tekemistäni hevosten kanssa. En ole ollut koskaan erityisen kiinnostunut pelkästä kilparatsastuksesta, vaan kisaaminen on lähtenyt yleensä joko asiakkaan toiveesta tai omasta egosta. Mutta tilanteet muuttuvat; se on tuntunut jo pitkään tarpeettomalta. Haluan silti korostaa, etten ajattele klassisen ratsastuksen olevan jollain tavoin parempaa ja hienompaa kuin jokin muu suuntaus, se nyt vaan tuntuu minusta ainakin tällä hetkellä huomattavasti kiinnostavammalta. Klassisen ja akateemisen ratsastuksen harrastaneisuus ei millään muotoa poissulje kilpailemista. Tästä esimerkkinä meillä on mm Klaus Balkenhol, Carl Hester ja Ingrid Klimke, jotka ovat pärjänneet myös ihan maailman kovimmalla tasolla.
Yksi syy miksi urheiluratsastus kiinnostaa itseäni koko ajan vähemmän ja vähemmän, että nykymuotoinen kilpakouluratsastus on tullut kovin kauas niistä ajatuksista ja ihanteista, joista se on alunperin lähtenyt. Nämä ajatuksethan on kirjattu mm FEI:n artiklaan 401 ja nähtävissä läpi ohjeiden, mutta niiden noudattaminen onkin sitten ihan toinen juttu.

Usein törmää ajatukseen, että "klassinen ratsastus" akateemisesta tyylisuunnasta puhumattakaan on jotain omituista sulka päässä ratsastusta, jossa hölkätään pitkin ohjin minne sattuu, mutta asiahan ei tokikaan ole aivan näin. Toinen metka ajatus on se, että klassinen ja moderni kilpakouluratsastus olisi jotenkin ihan eri juttu - - tänä päivänä ehkä onkin, mutta juuret ovat kovastikin yhteneväiset. Toinen on vaan lähtenyt elämään omia polkujaan, ehkä kiireisen nykyihmisen mielihalujen mukaan.

Mistä se sitten on lähtenyt? Juuri nämä juuret tuntuvat minusta kiehtovilta. Asioita ei tehty ehkä aina niinkään urheilukilpailutilanteiden tai puhtaasti ratsastajan tarpeiden nimissä, vaan käytännöllisyyden ja toimivuuden. Sotahevosen piti toimia moitteetta upseerinsa alla, ja hovien tanssivat hevoset koulutettiin pitkään ja pieteetillä. Pitkälle koulutettu hevonen oli arvokas hyödyke, ja koska moderni lääketiedekin vasta odotti kehittymistään, hevosen hyvinvointia piti varjella toisin keinoin. Aikansa huippuratsastajat ja hevosemiehet kokeilivat ja tutkivat hevosen psyykettä ja kehoa. Jo Xenofon tiesi paljon asioita ratsuhevosen koulutuksesta ja hoidosta, 2000 vuotta sitten. Hän jopa kirjoitti aiheesta ennen ajanlaskumme alkua. Sen jälkeen monet muut mestarit ovat kunnostautuneet tutkailemaan hevosen koulutusprosesseja kehon ja mielen kannalta. Oivassa sotahevosessa ja kuninkaiden ratsussa yhdistyi tottelevaisuus, näyttävyys, tasapainoinen mieli ja lihaksisto, joilla se pystyi palvelemaan isäntäänsä vuodesta toiseen mahdollisimman kykeneväisesti.

Hevonen onkin aina hevonen - evoluutiota ei ole tapahtunut mainittavasti vaivaisen parin tuhannen vuoden aikana, vaikka olemmekin jalostuksella saaneet aikaan vaikka minkälaisia rotumuunnoksia kesyhevosesta. Hevosen mielen ja kehon perusmekanismit toimivat silti kutakuinkin samalla tavalla, yksilölliset erot toki huomioon ottaen.
Suurin ero tämän päivän klassisen ratsastustyylin ja modernin kilpaurheilutyylin välillä on mielestäni suhtautuminen itse tekemiseen: klassinen ratsastus on ensisijaisesti hevosta varten, ja moderni kilpaurheilu ratsastajaa varten.

Klassinen ratsastus ei ole mikään yksi "klöntti" vaan pitää sisällään runsaasti erilaisia alalajeja ja tyylisuuntia. Vältän itse tämän termin käyttöä työssäni, koska sillä alkaa olla jo melko paha konnotaatio tiettyjen lieveilmiöiden takia. Suomen pienissä piireissä pioneerit saavat aina pataansa, ja tässäkin asiassa on tullut hieman höperöä vastakkainasettelua. Tyylisuunnan harrastajat ovat saaneet rajua kritiikkiä, ja vastanneet siihen samalla mitalla. Kukaan ei ole toistaan puhtoisempi tässä, vaan leiriytymistä on tapahtunut ja lokaa heitelty. Loanheiton katkaiseminen lähteekin jokaisesta itsestään. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Klassinen ratsastus on jo terminä epämääräinen, juurikin monitahoisen sisällön vuoksi. En osaa määritellä sitä muutamalla sanalla, mutta yritän avata sitä muutoin.

Klassinen ratsastus nojaa oppinsa siis vanhojen mestareiden oivalluksiin. Wikipedia määrittelee klassisen ratsastuksen näin: "Classical dressage evolved from cavalry movements and training for the battlefield, and has since developed into the competitive dressage seen today. Classical riding is the art of riding in harmony with, rather than against, the horse. Correct classical riding only occurs when the rider has a good seat and a correct and well-balanced body position, moves with the horse's motion, and gives and times the aids correctly."

Tässä taas aika hyvä pikku historiikki aiheesta.


Vanhat mestarit

Perehdytäänpä siihen tarkemmin! Kaikista vanhoista mestareista saisi kirjoitettua oman opuksensa, mutta tässä pikku katselmus itse tärkeämpänä pitämiini vaikuttajiin.

Ksenofonin jälkeen hevoshistoriankirjat eivät juuri havisseet; ihmisten lukutaito oli aika harvinaista, eikä kirjoja kirjoitettu Euroopassa muutenkaan mitenkään kasapäin ennen 1400-luvun kirjapainotaidon keksimistä. Ensimmäinen ratsastustaidetta käsittelevän eurooppalaisen teoksen kirjoittaja oli Eduard I, paremmin tunnettu nimellä Dom Duarte, joka kirjoitti aatelismiesten ratsastukseen opaskirjan vuonna 1434 Livro Da Ensinança De Bem Cavalgar Toda Sela, The Art of Riding on Every Saddle. Hän ei ollutkaan kuka tahansa ratsastelija vaan Portugalin kuningas, joka halusi jakaa huomiotaan ja oppejaan kirjan muodossa.

Sen jälkeen kirjoja ja oppeja alkoikin tupsahdella aateliston käyttöön enemmänkin. Herra Federico Grisone oli perustajajäsenenä Napolin ratsastusakatemiassa 1532, ja julkaisi 1550 aikansa best-sellerin Gli ordini di cavalcare, "The Rules of Riding", joka käännettiin myös mm ranskaksi, espanjaksi ja englanniksi ollen ensimmäinen englanninkielinen ratsastusteos. Grisone oli aika kova äijä, joka ei niinkään painottanut millään tavalla keveyttä ja harmoniaa vaan pääosin ihan vaan kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Hän oli ensimmäinen, joka yhdisti perinteisen eurooppalaisen suoralla ohjalla etupainoisena ratsastuksen (notta on tässäkin pitkät juuret! :D) ja etelässä ja lähi-idässä suositumman epäsuoralla ohjalla ja takaosaan painottuvan ratsastuksen. Näin ratsastaja pystyi nyt ensi kertaa käyttämään työkaluja painopistettä vaihtaakseen. Monet hänen oppinsa elävät edelleenkin.

La Guérnièren ja Pluvinelin vaikutus ratsastukseen oli kovin toisenlainen. Antoine de Pluvinel (1552 - 1620) oli ensimmäinen suurista ranskalaisista mestareista, ja hänellä on edelleen suuri vaikutus nykyratsastukseenkin. Pluvinel perusti ensimmäisen ranskalaisen ratsastusakatemian Pariisiin 1594, Hän kirjoitti "L’Instruction du Roy en l’exercice de monter à cheval (Instruction of the King in the art of riding)" joka tosin julkaisiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, opetti kuninkaita Charles IX ja Henrik IV ja tuli tunnetuksi humaanista ja hevosystävällisestä treenaustyylistään. Toisin kuten hänen edeltäjänsä italialaiset Grisone ja etenkin Pignatelli, jotka käyttivät pääosin pelkkiä pakkokeinoja ja hyvinkin väkivaltaisia metodeja, Pluvinel ymmärsi että hevonen on tunteva ja älykäs eläin jonka mieltä ja tunteita ei pidä aiemmasta italialaisesta tyylistä poiketen sivuuttaa, jos mielii saada aidosti tottelevaisen ja pitkäikäisen luottoratsun. Hän käytti kiitosta ja kehuja, kevyttä apujen käyttöä, pehmeämpiä tavallisempia kankikuolaimia Pignatellin viritysten sijaan saadakseen hevoset toimimaan paremmin kanssaan. Pluvinel yleisti pilareiden käyttöä apuna koulutuksessa, esimerkiksi levaden ja muiden korkeankoulun liikkeiden opetuksessa. Lisäksi hän työsti lateraaliliikkeitä kuten avotaivutusta hevosten kokoamiseen. Hänen teorioihinsa kuului, että hevosen piti nauttia työstään hellävaraisen, ymmärtäväisen ratsastuksen myötä, ja hevosen tulisi liikkua niin arvokkaasti ja jalosti että siitä näkisi ulospäin, miten se todella nauttisi ihmisen kanssaan tekemästään työstä.

Pluvinelin jälkeen toinen ranskalainen mestari François Robichon de La Guérinière (1688–1751) toi myös ratsastukseen paljon sellaista, mikä elää edelleen. Hän johti 15 vuotta Pluvinelin perustamaan ratsastusakatemiaa Pariisissa, ja tuli laajalti tunnetuksi ratsastajan ja opettajan taidoistaan.

La Guérinièreä pidetään avotaivutuksen keskijänä, koska hän oli ensimmäinen joka määritteli ja kuvaili sen. Lisäksi häntä pidetään ns kouluvaihtojen ja vastalaukan kehittäjänä. Tunnetuin hänen kirjoistaan L'École de Cavalerie, "The School of Horsemanship", julkaistiin kokonaisuudessaan vuonna 1733. Tässä teoksessa, joka on tänä päivänäkin yksi koko ratsastushistorian ikinä kirjoitetuista tärkeimpiä, hän kuvailee yksityiskohtaisesti ratsastusta, hoitotoimenpiteitä, ja yleistä hevosmiestaitoa. Tämä kirja on edelleen perustana esimerkiksi Espanjalaiselle Ratsastuskoululle monilta osin. Kirjassaan La Guérinière alleviivaa yksinkertaista ja kevyttä apujenkäyttöä ja rangaistusten harkitsemista. Hän painottaa avotaivutuksen käyttöä kaikissa askellajeissa hevosen tasapainon ja kokoamisasteen parantamiseksi, ja muistuttaa, että myös ratsastajalla pitää olla notkea ja tasapainoinen keho saavuttaakseen hyvän, kevyen käden. Hän viittaa useasti William Cavendishiin, josta jäljempänä.
La Guérinièren kehittämissä harjoituksissa keskityttiin pääosin kehittämään hevosen tasapainoa ja notkeutta, ja hänellä oli progressiivinen koulutussysteemi kohti ultimaattista tavoitetta: kevyt, tottelevainen, rauhallinen hevonen jota on ilo ratsastaa.

Tapahtui samaan aikaan Englannissa... William Cavendish (1592-1676), joka oli Newcastlen ensimmäinen Herttua puolestaan kunnostautui ratsastustaiteen saralla mm. kirjoittamalla opukset Méthode et invention nouvelle de dresser les chevaux (1658) ja A New Method and Extraordinary Invention to Dress Horses and Work them according to Nature (1667). Newcastlen herttua on yksi tärkeimpiä klassista ratsastuksesta kirjoittaneita kirjailijoita. Sisällissodan jälkeen hän rakennutti saatuaan lähtöpassit Englannista tallin ja maneesin monen mutkan jälkeen Antwerpeniin, jonne hän osti joitan erinomaisia andalusialaisia, berberinhevosia ja syyrialaisia oreja. Myöhemmin hän sai luvan palata Englantiin ja perusti hevoskeskuksen Welbeckiin, jossa hän opetti korkeaa koulua.

Newcastle hylkäsi Pluvinelin keksinnöt pilarien käytöstä, koska hän ajatteli että liian monta hevosta on pilattu kun niitä on käytetty kokemattomien opettajien kanssa. Hän käytti kuitenkin yhtä pilaria treenauksen tietyissä osissa. Hänen "pää sisään voltilta" on verrattavissa voltilla tehtävään pohkeenväistöön ja tasoitti tietä la Guérinièrelle avotaivutukseen. Hän arvosti suuresti kapsonia ja käytti sen kanssa pitkiä sivuohjia. Hän myös havaitsi, että todellinen kokoaminen on mahdotonta, elleivät takajalat työskentele "synkassa" lähellä toisiaan. Vastalaukan suoristava vaikutus oli silti hänelle vielä tuntematon ajatus.

1700-1800 luvun vaihde oli Ranskassa suuren poliittisen kuohunnan ja sisällissodan aikaa. Aatelisto oli ahtaalla, ja kaikki elitisteiseksi leimattava toiminta oli jyrkän vastustuksen alla. Klassinen ratsastustaidekin alkoi hiipua. Pariisiin saapasteli 1800-luvun puolivälissä kuitenkin kaksi hyvin määrätietoista herraa, joista molemmat väittivät olevansa erittäin päteviä ratsumiehiä. Toinen näistä herroista oli D'Aure, ja toinen Francois Baucher, joista jälkimmäinen on hyvinkin tunnettu vielä tänä päivänäkin, eikä vähiten kiistanalaisista metodeistaan. Count d'Aure (1799–1863), joka nimitettiin Saumurin koulun pääratsuttajaksi 1855, kehitti tehokkaan mekaanisen ratsastusmetodin. Metodi sopi ajatusmaailmaltaan hyvin teollistumisen aikakauteen, ja piti hevosta suorastaan konemaisena jousena, joka viritettiin käden ja jalan väliin. Tämä metodi oli nopea ja tehokas opettaa myös melko kokemattomille ratsastajille, koska se vetosi aloittelevan ja kokemattoman ratsastajan tarpeeseen puristaa ja takertua jalalla hevoseen sekä kontrolloida ohjia. Pakkokeinoja tai julmuutta pyritiin silti toki välttämään. d'Auren metodi oli aikansa funktionaalinen ja täsmällinen pikatuote: ei ollut aikaa kikkailuille ja hyveille, uudet ukot piti saada sotarintamalle muutamassa kuukaudessa.

d'Auren metodi perustui melko kankeaan tapaan kontrolloida hevosta. Silti, hän oli samalla hyvin kiinnostunut maastoratsastuksesta, esteratsastuksesta ja siitä, miten hevosta voisi ratsastaa paremmin hankalassa maastossa. Hän kannusti oppilaitaan rohkeuteen ja mm. metsästysratsastukseen ainaisen maneesissa hinkkaamisen sijaan. Hänen ajatusmaailmansa erkani aikaisemmasta aristokraattisesta ja aatelisesta tavasta kouluttaa hevosia, joka herätti toki myös vastustusta, mutta myös ihailua mm saksalaisessa Steinbrechissa, joka päätti tutkailla hänen oppejaan myöhemmässä vaiheessa.

Toinen herroista, Francois Baucher (1796 – 1873), onkin sitten suurelle yleisölle tutumpi. Baucher ei ollut elinaikanaan niin suosittu, ja kohtasi paljon vastustusta. Hänen metodinsa voidaan jakaa kahteen osaan: ennen loukkaantumista, ja sen jälkeen. Ensimmäinen metodi oli aika raju, ja Baucher käytti melkoisia keinoja hevosen vastustuksen murtamiseen; pitkiä kankia ja teräviä kannuksia. Hänen tapansa taivuttaa kaulaa lähenteli jo likipitäen nykyistä rollkuria, jossa hevosen fyysinen ja henkinen vastustus murrettiin. Silti Baucherin ensimmäiselläkin metodilla oli paljon muitakin vaikutuksia. Hän kehitti lähes 20 uutta kouluratsastusliikettä, joista osa lähenteli sirkusta, mm vaihdot jokaisella, jotka olivatkin aluksi kutakuinkin sirkustemppuja (sotatantereella on vähän iloa jokaisella vaihtavasta hevosesta). Osa liikkeistä on kadonnut nykypäivän repertuaarista, kuten laukka takaperin ja laukka kolmella jalalla. Häntä kritisoitiinkin pelkäksi sirkusratsastajaksi, ja d'Auren kannattajat syyttivät häntä liian raakojen metodien käytöstä. Bauher kuitenkin pyrki keveyteen, ja hyvin pieniin apuihin. Hänen keskeisin ajatuksensa oli rentouttaa hevosen alaleukaa ja suuta, joihin hän käytti tietynlaisia taivutusharjoituksia. Lisäksi Baucher esitteli ensimmäisenä konkreettisesti ajatuksen siitä, että "jalka ilman kättä, käsi ilman jalkaa".

Baucher loukkaantui vakavasti keski-iässä ison kattokruunun pudotessa hänen päälleen hänen valmistellessaan hevosta esitystä varten. Tämän jälkeen hän muutti metodiaan. On kiistanalaista, johtuiko muutos onnettomuudesta, vai vaan siitä, että hän oli miettinyt tarkemmin metodiaan. Oli miten oli, tämän toisen tavan mukaan hän korosti entisestään sitä, että hevosen pitää kantaa itse itsensä, säilyttäen itse oman tasapainonsa ja liikkuvuutensa. Baucher taisi olla ensimmäinen virallinen rollaattorinpurkaja :D Hän muutti ajatustaan myös keskeisestä metodistaan l'effect d'ensemble, jota hän alkoi käyttää huomattavasti harkitummin vain tilanteissa joissa hevonen oli tottelematon. Baucher alkoi käyttää puolipidätteitä ja vibraohjaa vähentääkseen lihasjännitystä, ja tässä vaiheessa hylkäsi aiemmin käyttämänsä ohja+jalka keinon (l'effect d'ensemble) ja alkoi käyttää kättä ja jalkaa lähes aina erikseen. Kättä käytettiin sääntelemään toimintaa, ja jalkoja lisäämään impulssia. Tämä myös yksinkertaisti metodia, tehden sen yksinkertaisemmaksi amatöörille tai keskiverto ratsastajalle. Tässä metodissa keskityttiin myös käyttämään vain yhtä ohjaa kerrallaan kahden sijaan.

d'Auren kannattajat kritisoivat silti Baucherin metodeja kovasti, syyttäen niitä luonnottomiksi ja silkaksi sirkusratsastukseksi. Baucherin kannattajat taas pitivät erityisesti apujen selkeydestä ja selkeästä systeemistä, mitä Baucher teki ja opetti. Kommunikointi hevosen ja ratsastajan välillä oli selkeää ja kevyttä. d'Auren metodit olivat kiinnostavia sen ajan saksalaisten valmentajien mielestä, ja he omaksuivat ja sovelsivat monia hänen ajatuksiaan hyvin tarkkaan, kontrolloituun fyysiseen ratsastustapaan. Saksalaisen ja ranskalaisen ratsastustyylin kitka alkaa jo tältä ajalta, Bauherin ja d'Auren metodeista ja kannattajista.

Kenraali Alexis L'Hotte (1825 - 1904) opiskeli sekä d'Auren että Baucherin metodeja. Hän johti Ranskan ratsuväkeä, ja hänen oppinsa ovat edelleen ranskalaisen sotilasratsastuksen taustalla. Baucherin ideat sallittiin taas sotilaskäyttöön. Lisäksi hän toimi pääratsuttajana Saumurin koulussa. USA:n ratsuväki kävi hakemassa oppia hänen luotaan, ja koki ne niin hyödyllisiksi, että USA:n ratsuväki otti L'Hotten metodit omakseen. Hänen elämänkertansa "A Cavalry Officer" julkaisiin hänen kuolemansa jälkeen 1905. Kenraalin muistelmat sisältävät upeita opintoja hänen kahdesta mestaristaan, d'Auresta ja Baucherista; näiden kahden metodin vertailua ei olisi voinut ilmaista paremmin. "Questiones Equestres" julkaistiin 1906 ja on kuin hänen testamettinsa ratsastuksen mestarina. Hän selittää nähden kahden mestarin periaatteita ja tekniikoita. Cadre Noirin koulu käyttää tänä päivänkin osaa näistä opeista.

Oman lusikkansa soppaan tuuppaa James Fillis (1834-1913), joka oli englannissa syntynyt mutta hankkiutui Baucherin oppiin Ranskaan, ja esitteli nämä metodit kotimaassaan Englannissa. Hän opetti 12 vuotta pääratsuttajana Pietarin Sotilasratsastuskoulussa. Sitten hän harjoitutti saksalaista sirkusta 1800-luvun lopussa, jona aikana hän esiintyi mm Suurruhtinas Nikolaille ja sai kutsun jatkaa Pietarin Sotilaskoulussa.

Kirjassaan Breaking and Riding (1890) Fillis kirjaa pääajatelmansa:
"it is necessary for a horse to be correctly balanced and light in forward movements and propulsion, in order that the rider may obtain the most powerful effects with the least exertion"

Hänen mottonsa oli; "en avant"; eteenpäin.
Hänen metodinsa koostui hänen omien sanojensa mukaan:
"distribution of weight by the height of the neck bent at the poll and not at the withers; propulsion by means of the hocks being brought under the body; and lightness by loosening of the lower jaw"

Selvää baucherismia siis! Leuan rentous, kevyillä avuilla toimiva ryhdikäs hevonen jossa on kotitarpeiksi impulssia.

Fillis harjoitti myös Baucherin suosimia temppuja kuten laukkaa takaperin ja laukkaa kolmella jalalla, espanjalaista käyntiä ja espanjalaista ravia. Fillis tuli tunnetuksi kehitettyään nykyaikaisen kevyen istunnan esteitä ylittäessä, sekä tavan pitää ohjia "a'la Fillis" jossa kankiohja kulkee pikkusormen alta ja nivelohja etusormen yli.

Pysymme edelleen 1800-luvulla. Gustav Steinbrecht (1808–1885) ei ole ehkä laajalle yleisölle niin tuttu klassisen ratsastuksen mestari, kuin aiemmat ranskalaiset kollegansa, mutta vähintään yhtä merkittävä. Hän jatkoi L'Hotten viitoittamalla tiellä ja oli erityisen kiinnostunut suoruudesta, eteenpäinpyrkimyksestä ja hevosen ratsastamisesta hyvin loogisesti ja tarkasti. Hänen mittavaan eepokseensa "Gymnasium des Pferdes" perustuukin aika pitkälti koko saksalainen klassinen tyylisuunta. Steinbrecht vaikutti voimakkaasti myös Saksan armeijan ratsastukseen, sekä myöhempien seuraajiensa ajatuksiin (mm Alois Podhajsky). Steinbrecht korosti keveyttä, unohtamatta tehokkuutta ja tarkkuutta. Vanhemmista mestareista hänen sanotaan käyttäneen eniten L'Hotten ja Guérinièren oppeja.

Tässä lainaus häneltä: "As the blind person touches the object before him very softly and lightly with his fingertips in order not to interfere with the work of the sensitive nerve ends by too much pressure, so it is the rider's first obligation to keep soft and natural those parts of his body with which he feels his horse. If his seat meets this requirement, he will soon feel the movement of the horse's legs and will be able to distinguish each individual one; he will thus have the means at his disposal with which to control them as if they were his own." G.Steinbrecht (1884).

1900-luku

Kapteeni Eteienne Beaudant (1861 - 1949) taas oli Saumurin ratsuttajana ja tutkiskeli Kerbrechtin tutkielmaa Baucherin toisesta metodista. Beudant kirjoitti useamman kirjan, ja oli paitsi taitava ratsastaja myös taitava kirjoittaja. Hän kirjoitti valmennusmetodistaan selvästi ja tarkasti. Hän jatkoi Baucherin ajatusta "käsi ilman jalkaa, jalka ilman kättä", ja oli sitä mieltä, että jopa tavallinen hevonen ja lahjaton ratsastaja voidaan opettaa aivan korkeimmalle tasolle saakka. Hän sanoi mm, että ratsastajan pitää "tyytyä vähään, pyytää usein, palkita runsaasti" ("Se contenter de peu, redemander souvent, récompenser beaucoup"). "The rider should reduce his actions to the minimum and give the horse freedom in his movements. "Horse Training (1950)

Kenraali Decarpentrya (1878-1956) pidetään kilpakouluratsastuksen luojana. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat Baucherin ja setänsä Fillisin oppilaita. Hän opiskeli vanhojen mestareiden, etenkin L'Hotten, D'Auren ja Baucherin oppeja. Decarpentry kirjoitti monta hyvää kirjaa, joista "Academic Riding" (Équitation Académique, 1949) on laajimmalti tunnustettu ja käytössä edelleen. Kirjassaan Decarpentry ei nostanut ketään vanhaa mestaria varsinaisesti yli muiden, vaan onnistui yhdistämään aika hyvällä tavalla saksalaisen ja ranskalaisen ratsastusperinteen. Lisäksi Decarpentry oli perustamassa FEI:tä ja kirjoitti suurelta osin FEI:n koulusäännöt. Sääntöihin onkin kirjattu kaikki vanhat opit; se noudatetaanko niitä, onkin sitten toinen tarina. ;)

Pääsemme jo lähemmäs nykypäivää. Euroopassa saksalainen klassinen tyylisuunta sai enemmän tulta alleen, ja kilpakouluratsastus jatkoi kehittymistään.

Alois Podhjasky (1898 - 1973) syntyi Bosnia-Hertzegovinassa ja asui sen jälkeen Itävallassa lähes koko ikänsä. Hän nousi 1939 lipizzoja käyttävän Wienin Espanjalaisen Ratsastuskoulun (perustettu 1572) johtoon, ratsasti olympialaisissa, kirjoitti kirjoja klassisesta kouluratsastuksesta ja mistä hänet muistetaan ehkä eniten - suorastaan pelasti toisen maailmansodan jälkeisen lipizzakannan. Ei ollut kaukana, ettei koko rotu kuollut sukupuuttoon aikana, jona ihmisilläkään ei ollut suojaa eikä ruokaa, ja hevosenliha maistui paremmin kuin hyvin.

Samaan aikaan portugalilainen Nuno Oliveira (1925–1989) teki jotain muuta toisella puolella Eurooppaa. Hän nousi arvoon arvaamattomaan vasta kuolemansa jälkeen, ja on tullut tunnetuksi yhtenä aikamme taitavimmista hevosmiehistä ja ratsastajista. Portugali säilyi jonkinlaisena klassisen ratsastuksen ja jopa taideratsastuksen piilopaikkana poliittisesti kuohuvina aikoina. Siellä oli pitkään vahva monarkia ja hoveissa ratsastus oli tärkeä osa arkea. Portugali oli pitkään 1900-luvulle melko takapajuinen paikka, jonne Keski-Euroopan modernit vaikutukset eivät vielä niin puhallelleet.

Nuno opiskeli ratsatusta Joaquim Goncalves de Mirandan opastuksella, Versaillen ratsastusakatemian tyyliin. Lisäksi hänen kuvaillaan olleen suorastaan kävelevä tietosanakirja ratsastuksen historiasta ja eri maiden ratsastuskulttuureista. Hän kirjoitti itse lukuisia kirjoja joista tunnetuin lienee "Réflexions sur l'art équestre. Traduit du portugais par René Bacharach Paris: Crépin-Leblond 1965" joka on käännetty useammalle kielelle. Hänen omissa teeseissään näkyy eniten vaikutusta François Robichon de La Guérinièreltä, Gustav Steinbrechtilta and François Baucherilta. Nunolla itsellään oli useampia seuraajia, joista eräs tunnetuimmista voisi olla esimerkiksi Michel Henriquet.

Saksalaista suuntausta taas vei eteenpäin Egon von Neindorf (1923 - 2004) joka oli saksalainen ratsastaja, opettaja ja kirjailija. Hän kirjoitti erinomaisen teoksen The Art of Classical Horsemanship. von Neindorf kuvaili itseään "klassisen ratsastustaiteen palvelijaksi. Vuonna 1949 hän perusti Kalsruheen ratsastusinstituutin, joka niitti maailmanmainetta vuosien ajan.

"The Association for Classical Riding Art following Egon von Neindorff" eli Reitinstitut Egon von Neindorff-Stiftung perustettiin 1989. Sen tarkoitus on ylläpitää klassisen kouluratsastuksen opetusta ja henkeä yllä sekä opettaa hevosen ja ihmisen välistä vuorovaikutusta Egon von Neindorffin opettamalla tavalla.

Nykypäivä

Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, saksalainen ja ranskalainen tyylisuunta erosivat toisistaan jo Bauherin ja L'Hotten kinastelujen aikana. Molempia linjoja edustaa nykyisin joukko ns uusia mestareita, jos niin voisi sanoa. Tyydyn esittelemään heitä tässä myöhemmin vain nimellä ja linkillä.

Akateeminen ratsatus on vain osa klassista ratsastusta, ja termin on tänä päivänä hiukan ominut Bent Branderup, mutta se on toki laajemminkin ymmärrettävissä. Akateemisessa ratsastuksessa mennään vielä syvemmälle vanhojen mestareiden oppeihin, ja Branderupin koulukunnassa pidetään tärkeimpänä Pluvinelia, Guérinièrea, Newcastlen herttuaa ja uudemmista mestareista Steinbrechtia. Jonkinlainen sekoitus ranskalaista alkuperää siis, mutta ehkä enemmän sen vanhan saksalaisen klassisen näkökulman kantilta. Kevyttä, käytännöllistä, pikkutarkkaa. Akateemisessa ratsastustaiteessa tietynlainen "oppineisuus" historian tärkeistä ratsastus- ja hevosmiestaidoista yhdistyy visuaaliseen näyttävyyteen ja estetiikkaan, tänä päivänä ehkä myös moderniin tieteelliseen tietämykseen hevosen biomekaniikasta ja psyykestä. Itse kutsuisin akateemista ratsastusta "sivistyneeksi ratsastukseksi", jossa teknisen taidon lisäksi myös henkisellä hyvinvoinnilla ja estetiikalla on oma osuutensa kokonaisuuden kannalta. Mutta tämä on vain oma määritelmäni.

Tällä hetkellä klassista ratsastusta opetetaan ja toteutetaan puhtaimpana perinteisissä kouluissa: Cadre Noirissa Ranskassa, Espanjalaisessa ratsastuskoulussa Wienissä, Jerezin Real Escuelassa Espanjassa sekä Lissabonissa Portugalilaisen ratsastustaiteen koulussa. Jokaisessa koulussa on omat painotuksensa ja perinteensä.

Nyt lukija on jo ehkä vähän ymmällään. Miksi klassisesta ratsastuksesta sitten saa sen kuvan, että se on jotain pitkin ohjin selkä notkolla olevan hevosen kanssa kipittelyä, vaikka se selkeästikin on jotain ihan muuta? Syitä tähän on varmasti monia. Klassinen ratsastus ei ole mikään oikotie onneen, vaan itseasiassa hyvinkin hidas tie edetä kohti vaikeimpia suorituksia. Etenkin akateemisessa tyylisuunnassa eteneminen on alkuun hyvinkin hidasta, ja harjoituksia tehdään ensin paljon maasta käsin, jotta oppilas oppii hahmottamaan hevosensa kehoa, liikkumistapaa, sen ongelmakohtia yhtä lailla kuin omaa kehoaan. Miten hevosen keho voisi olla ratsastaessa joustava ja tasapainoinen, jos ratsastajan keho ei ole? ;) Vauhti ei lisää tasapainoa, vaan päin vastoin. Vauhti ei ole myöskään sama asia kuin eteenpäinpyrkimys ( aiheesta hyvä artikkeli ) mikä usein väärinkäsitetään. Epätasapainoinen hevonen pyrkii usein kompensoimaan huonoa tasapainoaan juoksemalla ja kipittämällä, ja klassisessa ratsastuksessa pyritään pääosin ensin hidastamaan liikettä, ja löytämään hevosen sen hetkisessä lihaskunnossa ja tasapainossa sopivin työskentelymuoto- ja vauhti. Joka on siis usein hidas, ja pitkä. Hevosta ei nosteta ohjasta vetämällä korkeaan muotoon, vaan korkea muoto on lihasharjoittelun ja tasapainottamisen tulos. Toki jotkut klassisen tyylisuunnaat opettavat tänä päivänä hevosen yltiöpäistä ja liian aikaista kokoamista ja hyvin korkealla kaulalla ratsastamista, mutta kuten kaikkiin lajeihin, tähänkin mahtuu kaikenlaista toimijaa ja toimintaa. Vanhojen mestareiden oppeihin sellainen ohjassa killuminen ei kuitenkaan istu, ellei mennä Baucherin ensimmäiseen metodiin (jonka hän itsekin osin hylkäsi) tai jopa Grisoneen asti.

Toinen ihmettelevä kysymys koskee usein tuntumaa. Modernissa kilparatsastuksessa puhutaan tänä päivänä usein kiloista, mutta vanhat ja uudetkin mestarit (kuten Eversti Carde ja moni muu) painottavat, että sopiva tuntuma on vain ohjan paino, eikä mitään muuta. Kaikki muu on vetämistä ja tai hevosen pään kannattelua. Ohja on vain kommunikaatioväline hevosen suun ja ratsastajan käden välillä, eikä mikään rollaattori, jonka varassa hevonen roikottaa päätään (tai ratsastaja tasapainottaa omaa kehoaan). Alkuun hevosta voidaan ratsastaa jopa hyvin löysällä ohjalla, etenkin kun haetaan hevoselle rentoutta niskaan ja läpi selän pitkässä käynnissä.

Kolmas kysymys koskee usein varusteita. Yleinen argumentti klassista ratsastusta harrastavaa "vastaan" on kankien käyttö. Klassiseen ratsastukseen ei kuulu varsinaisesti mikään pelkkä hevoseen vaikuttamattomuus vaan päin vastoin - ratsastaja on kuin hevosensa personal trainer. Kankikuolaimia oikeaoppisesti käyttämällä hevosen alaleuan kanssa saa operoitua korusepän tarkkuudella. Tämä toki edellyttää harjaantunutta istuntaa ja kättä, joten aloittelijan käteen kanget eivät missään tapauksessa kuulu. Klassisessa ratsastustaiteessa pyrkimys on perinteisesti ollut ratsastaa pelkällä kangella yhdellä kädellä, jolloin toisessa kädessä on voitu pitää vaikkapa miekkaa tai muuta asetta hevosen ollessa silti täydellisen hallittu ja notkea pienintäkin nyanssia myöden. Matkalla tähän on ensin ratsastettu kapsonilla, nivelillä, ja kapsonilla & kangilla, kunnes ratsastajan käsi on harjaantunut tarpeeksi ja hevoselle opetettu tarpeeksi selvästi epäsuoran ohjasotteen merkitys, jotta homma onnistuu yhdellä kädellä. Kangesta ei vedetä taakse, niinkuin ei kädellä yleensäkään. Ohjasotteet suuntautuvat enemmänkin sivulle ja ennenkaikkea ylös (ja epäsuorana), kuin taaksepäin kohti omaa kehoa. Kanki ei myöskään saa koskaan olla mikään hevosen pelotteluväline, vaan nimenomaan hienosäätöä ja apujen minimoimista varten.

Tänä päivänä tärkeitä vaikuttajia klassisen ja akateemisen ratsastuksen saralla ovat mm seuraavat ratsastajat:

Racinet (menehtynyt 2009)
Philippe Karl
Anja Beran
Luis Valenca
Bent Branderup


Loppukaneettina vielä yksi juttu. Monesti sanotaan näistä tyylisuunnista puhuttaessa, että "on vain hyvää ja huonoa ratsastusta" joka on toki aivan tottakin, mutta mistä näkökulmasta? Ts, kuka tuomaroi hyvän ja huonon ratsastuksen? ... Hevonen. Muoti muuttuu, ihanteet muuttuvat, milloin on muodissa laukka takaperin ja milloin showravi, mutta hevosen hyvinvointi on aina muodikasta.

Tässä vain pieni katsaus mittavaan aiheeseen! Toivottavasti viihdyit tämän pikku kirjoitelman parissa. Mukavia treenejä!


Teksti: Katariina Albrecht

Kuvat: Wikimedia Commons






maanantai 28. lokakuuta 2013

Gillian Higgins Ypäjällä 22.10.2013 osa II

Lupaamani päivitys Gillian Higginsin klinikan ratsastus- ja liikeosuudesta on hieman viivästynyt omien kiireiden takia, mutta tässä pikku referaatti päivän "treeniosuudesta".

Osan I voi lukea tästä.

Sen jälkeen kun Gillian oli esitellyt yleisölle hevosen tuki- ja liikuntaelimistön tärkeimmät osat, ja käynyt läpi selän kannatusmekanismit, hän esitteli yleisölle hevosen tapaa liikkua juoksuttaessa sekä ratsastajan kanssa sileällä ja esteitä hypätessä. Ensin kävimme läpi eri askellajit. Käynnissä hevonen liikuttaa kehoaan eniten lantiosta ja rangasta lateraalisesti. Lanne-ristiluuliitos liikkuu ja kääntyy rotaatioon. Käynnissä molemmat takajalat ovat hetken maassa samaan aikaan, ja vartalo keinahtaa. Mitä pidempi askel, sitä enemmän rotaatiota. "Lantion rotaatio on tulosta rangan rennosta liikkeestä", Gillian tähdensi.

"Käynti on paras askellaji saada ranka liikkeelle. Reipas käynti pitkin ohjin saa koko rangan ja hevosen tuki- ja liikuntaelimistön liikkeelle. If you don't use it, you'll lose it!" Gillian muistutti.

Ravissa hevonen pitää enemmän rankaa paikoillaan, siinä tapahtuu vain vähäistä ylös-alas-liikettä. Rintakehä liikkuu käynnissä ja ravissa oikea-vasen-oikea-vasen takajalan mukaan. Ravissa tapahtuu selkeä diagonaalinen supistus-rentoutus.

Laukassa hevosen keho supistuu ja rentoutuu eri tavalla kuin ravissa, joka on diagonaalinen liike. Vatsalihakset aktivoituvat, kun takajalat tulevat alle lähes yhtä aikaa. "Laukka on ainoa askellaji, jossa hevonen supistaa vatsalihaksia samaan tyyliin, kuin ihminen tehdessään istumaannousuja. Siksi laukan ratsastaminen on hevoselle hyvää vatsalihastreeniä".

Sitten siirryimme tarkastelemaan ratsukkoa, joista hevoseen oli maalattu luuranko ja ratsastajalla oli luurankopuku.
"Kun ratsastaja istuu hevosen selkään, huononnamme automaattisesti selän tilannetta -> ratsastajan vastuulla on minimoida vahingot! Paino, istunta, oman kehon kantaminen, kunto, ja oma tasapaino. Istu niin että hevosen on helppo kantaa sinua. Jalat oman kehon alle!" Gillian listasi.

"Iso käynti on tärkeä osa verryttelyä, joko maasta tai selästä. Kaikki hevosen osat lähtevät hyvin liikkeeseen. Hyvä liikkuvuus edellyttää kuitenkin sitä, että hevonen on rento. Lisäksi on hyvä muistaa apujen ajoitus: jos haluat enemmän liikettä, ajattele sitä suurempana supistuksena. Kylki supistuu takasen koukistuksesta. Turha siis yritää taivuttaa hevosta napauttamalla sitä rentoon kylkeen äkäisesti jalalla tai kannuksella - hevonen vain jännittää sen uudelleen jolloin kylki ei enää supistukaan vaan suoristuu."

Peruskuvioiden jälkeen seurasimme hevosten työskentelyä maapuomitehtävissä. Käyntimaapuomit ja -kavaletit voimistavat hevosen tukilihaksia, ja se joutuu ottamaan käyttöön enemmän tasapainoa ylläpitäviä kuin liikelihaksia. Seurasimme myös ravi-käynti-ravi siirtymissä hevosen tasapainon muuttumista: onko siirtymä enemmän valuu-kaatuu vai ponnistaa-jarruttaa?

Gillian teetti tähän tarkoitukseen harjoitusta, jossa tehtiin tasapainoisesta harjoitusravista lyhyitä siirtymisiä käyntiin. Lisäksi hän teetti keskiravia ja ravikavaletteja hitaassa ravissa, joiden tarkoitus oli vahvistaa hevosen syviä lihaksia (core muscles). Laukkapuomit auttavat hevosta kehittämään vatsalihaksia, ja kavaletit laukassa saavat koko lantion koukistumaan ja rintarangan nousemaan.

Sen jälkeen Gillian rakensi jumppasarjan puomeista ja ristikoista, jossa seurasimme hevosen rangan ja lantion liikettä ponnistuksessa ja hypyn aikana. Lopulta jumppasarja muutettiin pitkäksi estejumppasarjaksi jossa estekorkeus oli n metri, ja viimeinen okseri jo pidempi kuin korkeampi.
"Metrin esteellä hevosen laskeutuvalle etujalalle tulee 2,5 x sen oma paino", Gillian kertoi. "Kaulassa on noin 10 % koko painosta. Kaulan liikuttamisen mahdollistaminen ja tasapainottaminen on siis aika olennaista hypätessä."

"Hevosella on paljon refleksejä eli ns automaatioita. Esimerkiksi lyhyellä kaulalla hevonen ei pysty ojentamaan takajalkaansa täysin. Tämä on olennaista tietää niin koulu- kuin esteratsastuksessakin. Jos ratsastaja menee hypyssä liikaa kaulalle ponnistusvaiheessa, hevosen on vaikea nostaa etupäätään. Ajoitus on tässäkin tärkeä".

Ratsastusharjoitusten jälkeen katsottiin vielä maasta tehtäviä harjoituksia, joita voi tehdä vaikkapa alkuverryttelyksi. Labyrinttiharjoitus rakennettiin puomeista, ja siinä hevonen joutui harjoittelemaan koordinaatiokykyään. "It's like human hand-eye, but hoof-brain coordination", Gillian nauratti yleisöä.

Lisäksi katsottiin muutamia refleksiharjoituksia triggerpisteitä provosoimalla, joilla saatiin hevonen pehmeästi köyristämään selkää lantiosta ja jumppaamaan nimenomaan lanne-ristiluuliitosta, sekä nostamaan rintakehää. Gillian muistutti, että liikkeet tulisi tehdä hitaasti ja pehmeästi, eikä dramaattista äkkiliiketä hakien.

"Peruutus on myös tehokas harjoitus. Hevonen joutuu käyttämään eri tavalla kehonsa koukistajia. Lisäksi voit kävelyttää hevosta hitaasti puomien tai yksittäisten kavalettien yli, pienellä ympyrällä, ja peruuttaa pätkän. Aika hyvä alkuverryttely", Gillian vinkkasi.

Gillian näytti myös häntävenytyksen ja porkkanavenytykset etujalkojen väliin (hevonen ei saa koukistaa polvia ja fuskata) ja sivutaivutukset alas melkein maata pitkin.

Päivä oli antoisa ja informatiivinen. Oli mielenkiintoista nähdä hevoset oikeasti maalattuina, jolloin pystyi todella hahmottamaan miten ranka liikkuu eri tilanteissa.

Gillianin nettisivuilla on aiheesta myös videoita, joista saa paljon informaatiota!


Teksti Katariina Albrecht


perjantai 18. lokakuuta 2013

Gillian Higgins Ypäjällä 10.10. 2013

Vietin erittäin antoisan torstaipäivän Ypäjä-hallissa lukuisan kuuntelijajoukon seassa, kuuntelemassa brittiläisen Gillian Higginsin erittäin havainnollista luentoa ja demonstraatiota hevosen biomekaniikasta. Gillianilla on erityinen tapa demonstroida tätä asiaa yleisölle: hän maalaa hevosen karvaa luurangon, lihaksistoa, ligamentteja jne. Kun hevosia esitetään maastakäsin ja ratsain, yleisö näkee selkeästi Gillianin vielä ohjeistaessa, miten hevosen tuki- ja liikuntaelimistö toimii käytännössä eri tilanteissa. Gillianilta on ilmestynyt suomeksikin hyvä kirja - Miten hevonen toimii. Tässä vain hyvin suppea referaatti päivän annista, asiaa tuli paljon, ja omiakin huomioita tuli siinä samalla kirjattua ja pohdittua. Paljon tuli tuttua asiaa mutta myös jotain uutta, mikä oli tosi kivaa ja virkistävää. Pahoittelen jo etukäteen epätieteellistä tekstiä ja ontuvaa suomennosta, olen itse lukenut paljon aiheesta englanniksi ja muistiinpanotki tuli tehtyä luentokielellä, joten anteeksi mahdolliset terminologiset epätarkkuudet!

Kurssin alussa Gillian kävi läpi hevosen selkärankaa pätkä kerrallaan, ja havainnollisti sanomaansa sekä maalatulla hevosella että mukanaan tuomalla pikkuponin selkärangalla. Selkäranka sijaitsee hevosen sisällä paljon alempana kuin anatomiaan perehtymätön äkkiseltään luulisi. Hevosella on valtavat lihakset rangan suojana, jotka myös mahdollistavat painavan pään nostamisen ja kannattelemisen. Suurin osa rangan liikkeestä tapahtuu 1-2 niskanikaman kohdalla, ja ylipäätän kaularangan alueella. Muu ranka liikkuu melko vähän. Ainoastaan lantion ja ristiluun liitoksen (sacro-lumbar) alueella tapahtuu merkittävämpää liikettä.

Gillian kertoi, että jos hevosen kallonpohjan lihakset ovat jumissa, tämä 1-2 nikamaväli (atlas-axis) liikkuu hyvin vähän sivusuunnassa. Saman kohdan ongelmista kielii monen hevosen tapa laittaa päätä vinoon asettaessa. Kallonpohjan lihakset menevät jumiin monesta syystä, mutta ratsuhevosilla yleisin syy on yksinkertaisesti staattinen ohjasta vetäminen ja liian staattinen "tiukka" kulma pään ja kaulan välissä jolloin kaularangan luonnollinen mutka ei olekaan enää kovin luonnollinen, ja kun hevonen joutuu pitään asentoa pidempään kuin se oikeasti jaksaisi, se alkaa kompensoida tilannetta toisenlaisilla lihaksilla ja välttää kireyden tunnetta kääntämällä päätään vinoon. Samasta syystä käy usein niin, että vaikka haluaisimme hevoselle hienon "ylälinjan" saammekin itseasiassa alakaulan - kun hevonen ei jaksa pysyä samassa asennossa se alkaa kompensoida tilannetta ihan toisilla lihaksilla, mitä alunperin haimme. Siksi staattiset pakkoasennot aiheuttavat jopa vähän toisenlaisia ongelmia, kuin ajattelimmekaan.

Hevonen ei taivu rintarangastaan kovinkaan paljon. Rintaranka on jäykkä ja voimakas osa selkärankaa. Hevosen selkä on tehty kannattelemaan valtavan painavaa vatsaonteloa, joka painaa sisäelimineen normaalikokoisella ratsuhevosella jopa 150 kiloa. Tilanne toki mutkistuu kun rintarangan päälle laitetaan ratsastaja. Tällöin hevosen selän terveys on koetuksella, jos satula ei ole sopiva ja sopivassa kohdassa, eikä ratsastaja osaa auttaa hevosta pitämään selkäänsä rennosti ylhäällä vatsalihasten avulla. Satulan runko-osa ei saa missään tapauksessa tulla lapaluun päälle eikä toisaalta tulla takaa viimeisen kylkiluun reunan taakse painamaan herkkää lannerankaa. Tämän pitäisi olla selvää kaikille kokeneille harrastajille, mutta silti näkee edelleen aivan liian pitkiä satuloita, jotka painavat hevosen lannerankaa.

Ratsastamisen kannalta olennainen kohta on sacro-lumbar liitoskohta, eli lanne-ristiluunivel. Tämän osan hyvinvointi ja liikkuvuus mahdollistaa oikeaoppisen kokoamisen, lisäämisen, taipumisen!

Ranka jatkuu häntään saakka! Myös kaikki ligamentit ja lihakset jatkuvat lihaskalvojenkin kautta häntään saakka, ja hännän asento voi kertoa jotain hevosen muun rangan tilanteesta ja terveydestä. Gillian kertoi, että jos häntä on aina vähän vinossa jompaan kumpaan suuntaan, se saattaa olla ihan vaan hevosen lihaksiston vinoutta, mutta jos hännän asento yhtäkkiä muuttuu radikaalisti, se indikoi usein ongelmia.

Rangan perusasennossa kaularangassa on loivat kaaret ja rintaranka ja lanneranka ovat suhteellisen suorana. Ratsastajan painon vaikutuksesta ranka usein venyy liikaa alaspäin rintarangan kohdalta, jolloin okahaarakkeet alkavat lähentyä toisiaan ja pahimmassa tapauksessa tilanne johtaa "kissing spines" tyyppiseen tilanteeseen. Tämä on melko yleistä ratsuhevosilla. (Yritin etsiä tähän linkiksi Helsingborgin eläinsairaalassa tehtyä tutkimusta aiheesta, mutta en nyt löydä sitä...) Kun hevonen kantaa ratsastajaa joko selkä painuneena vailla tukilihasten apua, tai staattisessa jännittyneessä asennossa, lihas- ja ligamenttiperäiset ongelmat ovat usein väistämättömiä. Huono rangan asento johtaa siis monenlaisiin ongelmiin, Gillian kertoi, ja havainnollisti okahaarakkeiden yhteenliikkumista pikkuponin rangalla. "Ratsastajan pitää olla hevosensa personal trainer!", Gillian muistutti.

Gillian jakoi selän tukisysteemin neljään osa-alueeseen.

Ensimmäinen osa muodostuu rangan ligamenteista (luusta-luuhun). Niskaside on hevosen rangan tärkeimpiä tukirakenteita. Niskaside jatkuu okahaarakkeiden päällyssiteenä (ligamentum supraspinale), ristiluun yli, ja on vielä yhteyksissä sacro-iliac ligamentteihin eli kohtaan, jossa ristiluu yhtyy lantioon. Niskaside mahdollista hevosen pään kannattamisen ja liikuttamisen, ja vakauttaa okahaarakkeiden liikettä sään alueella. Kun hevonen laskee päätään, refleksinomaisesti myös selkä nousee. Tämä ei toimi pakkoasennoissa siten kun pitäisi, siksi voimakas "rullaaminen" vaikuttaa ligamentteihin haitallisesti. Pään laskeminen ratsastusta hyödyttävästi toimii vain, kun lihakset toimivat rentoina.

Pelkkä pään laskeminen ei kuitenkaan riitä nostamaan selkää, kun rintarangan painona on vielä ratsastaja. Toinen osa tukisysteemiä on takajalkaan liittyvät mekanismit. Sacro-iliac on mielenkiintoinen kohta ratsastuksen kannalta. Tässä kohtaa ristiluu liittyy lantioon vahvalla ligamentilla, jonka ei ole tarkoitus liikkua. Tämän ligamentin ongelmat ovat yleisiä esimerkiksi kumoonratsastuksen tai muun trauman seurauksena, ihan kuten ihmisilläkin ("SI-nivel").

Takajalan rakenteen S:n mallinen mutka on kuin hyppykeppi. Takapolven alta hevonen pystyy tekemään vain eteen-taa liikettä, kaikki sivulle vievä liike tulee lonkkanivelen ja takapolven alueelta. Takajalan asento vaikuttaa suoraan selkärangan asentoon, tarkemmin vielä niin että takapolven asento vaikuttaa suoraan lanne-ristiluuniveleen (sacro-lumbar).

Kolmas mielenkiintoinen rangan tukisysteemi sijaitsee etujalan rakenteissa. Hevosella ei ole solisluuta - hevosen etujalat ovat kuin kaksi tukipilaria, jotka liittyvät kehoon vahvojen lihasten, kalvojen ja tukikudosten avulla. Lapaluun yläosa on rustoa, ja herkkä vaurioille, siksi satulan runkoa ei saa koskaan asettaa lapaluun päälle.

Ranka on kuin riippusilta näiden pilareiden ja ristiluun & lantion muodostaman tukirakenteen välissä. Hevosella on etupäässä isoja lihaksia jotka auttavat nostamaan säkää ja rintakehää, ja näitähän me haluamme käyttää myös ratsastaessa! Esim thoraxic sling muscle (joka tietää käännöksen, ilmoittautukoon :D).

Neljäs tekijä rangan tukemiseen ratsastaessa ovat lihasketjut. Hevosen lihaksisto voidaan jakaa yhtä lailla ojentajiin ja supistajiin kuin meillä ihmisilläkin, ja dorsaali & ventraalipuolen lihaksiin. Hevosella on yli 700 lihasta, jotka liikuttavat hevosta. Kuten jo koulusta tiedämme, lihakset toimivat pareittain: toinen supistuu, toinen rentoutuu. Dorsaalipuolen lihakset ovat selkärangan yläpuolella ja lonkan takana, ja ne ojentavat lonkkaa ja koko rankaa, laskevat selkää ja nostavat päätä ja kaulaa. Ventraalipuolen lihakset ovat selkärangan alapuolella ja lonkan etupuolella, ne taas koukistavat rankaa ja lonkkaa, ja osallistuvat olennaisesti selän nostamiseen ja tukemiseen. Rajoitukset yhdellä alueella vaikuttavat koko ketjuun, Gillian muistutti. Tässä kohtaa hän otti esimerkin siitä, miten lihasryhmät toimivat staattisesti tai dynaamisesti. Haluamme tosiaan sen nätin ylälinjan, mutta jos vaadimme hevosta kulkemaan liian pitkään pakonomaisessa asennossa, se alkaa käyttää muita lihaksia ja asento ei pysy tarkoituksenmukaisena. Esimerkkinä hän käytti joukkoa vapaaehtoisia, jotka olivat "kevyessä istunnassa" eli reisien varassa maassa, ja toiset "kevensivät". Hyvin nopeasti staattinen asento kävi raskaaksi ja asento ei pysynyt vaan polvet alkavat hakeutua lähemmäs toisiaan, selän ja vatsan kannatus pettää jne. Staattinen asento on aina raskas - verenkierto kärsii, maitohappoja alkaa kertyä, ja tästä seuraa kramppeja, lihaskipuja ja jopa rasitusvammoja. Lisäksi hän käytti toista esimerkkiä, ja piteli satulaa ylhäällä käsiensä varassa demonstroiden hevosen päätä. Kun hevonen on rento (kädet rentona suht alhaalla), pää roikkuu niskasiteiden varassa, jolloin ei käytetä niinkään lihastyötä. Vrt hevonen torkkuu laitumella tai kävelee vapaalla ohjalla ranka melko suorana. Joten, Gillian painotti, "vaihtele muotoa jos mielit pitää rangan terveenä"!

Gillian muistutti, että istumme pitkän selkälihaksen (longissimus dorsi) päällä, joka on tarkoitettu olemaan liikelihas, eikä staattinen lihas jonka päällä istutaan. Ilman vatsalihaksia ei ole selkää, ja toisaalta jännittynyt selkälihas vaikuttaa koko lihasketjujärjestelmään haitallisesti. Lihasketjujen tulee toimia tasapainossa. "Everything must be in balance!"


Osa 2 seuraa ensi viikolla, jossa referoin juoksutus & ratsastusosuuden tarkempaa antia. Stay tuned!



Teksti Katariina Albrecht
Kuva Mira Opas

tiistai 15. lokakuuta 2013

Stressage


Kiristääkö vanne päätäsi, tunnetko miten otsasuoni tykyttää? Töissä oli mielenkiintoinen tunnelma, et ehtinyt lounaalle. Siitä suoraan tallille. Eikö sulkutaivutukset onnistuneet tänäänkään, ja hevonenkin oli kieritellyt kahden tuuman kurakerroksen? Oliko allasi pinkeä rautakanki? Tulet raivona takaisin talliin ja manaat ratsastuskavereillesi, miten kamala hevosesi oli tänään, miten se oli jäykkä ja ärsyyntynyt. Pellavamössökin roiskahti ja sementoitui uusille soubiraceille ja mies huutaa kun autossa on heinänkorsia. Ai mutta hetkinen. Mikä oli oma tunnetilasi? Et kai vain ollut itsekin aavistuksen hiukan ehkä karvan verran kireä, jäykkä ja ärsyyntynyt jo valmiiksi? ;-)

It's stressage riding!

Pahaksi onneksi hevosta ei kiinnosta meidän lounaat ja työasiat ja soubiracit. Sitä kiinnostaa se tunnetila, joka on sillä hetkellä päällä. Peilisoluja on tutkittu tällä vuosituhannella vilkkaasti. Nämä niin sanotut aivojemme empatianeuronit tunnistavat liikettä, ääntä, ilmeitä ja eleitä. Peilisolut siis kertovat meille, mitä toiset tekevät ja kokevat. Näyttäisi siltä, että emootiot todella tarttuvat ihmisten välillä, hevosten välillä - ja hevosen sekä ihmisen välillä. Peilisolut ennakoivat tunteiden tulkinnan lisäksi myös toimintaa. Jos kiinnostuit lisää aiheesta, tässä myös ihan hyvä artikkeli.

Meillä on siis jonkinlainen vastuu vallitsevasta tunnetilasta, kun puuhastelemme hevosemme kanssa. Ihmiselle voimme selittää, että sori nyt on huono päivä siitä ja tästä syystä, pipo kiristää ja pms vaivaa. Hevoselle tätä on astetta vaikeampi selittää. Siksi meillä onkin hyvä olla muutamia keinoja, joilla saamme stressageharjoituksiamme hiukan rennompaan suuntaan. Ei sen hevosen kanssa toki tarvitse alkaa mitään zen buddhalaisia meditaatioita vetämään, ja kyllä sekin ymmärtää että aina ei mene ihan putkeen ja joskus pilotin Mona Lisa hymy kääntyy murhahimoiseksi munaliisaksi. Elämä on. Siitä huolimatta, vastuullinen aikuinen tiedostaa omat tunnetilansa edes hitusen, eikä pursota niitä viattoman luontokappaleen päälle.

Mitä ne keinot sitten voisivat olla, jos ei lasketa prozacia, nuijanukutusta, litraa punaviiniä, retriittiä Himalajan vuoristossa? Hyvät uutiset ovat ettei ihan näin äärimmäisyyksiin tarvitse mennä.

Istupa hetkeksi tänne meidän Tallikamariin, vaikka tuohon pehmeään isoon vanhaan nojatuoliin. Ota pöydältä kupponen lämmintä minttuteetä, tuoksuvaa vastajauhettua kahvia tai suklaista kaakaota, ja tuosta lämmin villafiltti ympärillesi ja huilaa hetki. Tässä tulevat Katariina-tädin vinkkivitoset stressage-tilanteen haltuunottoon.

* Ensimmäinen osa on jo suoritettu! Mielikuvaharjoitus pienestä miellyttävästä lepotauosta vähentää stressagea jo sinällään. Good work!

* Muista, ettei ratsastus ole sitten kuitenkaan niin kamalan vakavaa. Aika harva asia on.

* Pohdi hetki, miksi se tuntuu niin hankalalta ja epämiellyttävältä? Voisiko jotain toimintatapaa tai ajattelun tulokulmaa muuttaa? Muuta se, minkä voit ja yritä hyväksyä se, mitä et voi muuttaa. Roomaakaan ei rakennettu päivässä. Asioiden muuttaminen ja kehittyminen kestää aikansa.

* Muistuta itsellesi, ettei hevosen "kikkailu" ole henkilökohtaista. Älä turhaan suutu asiasta, jolle et ehkä edes voi mitään.

* Hengitä muutama kerta syvään. Tunne miten ilma virtaa keuhkojen alaosaan saakka. Hengitä hiukan hitaammin ja syvemmin kuin yleensä olet tottunut. Kun keskityt pikkuisen hengittämiseen, verenpaineesi laskee, stressihormonitasot alkavat laskea, syke laskee. Pienikin muutos tuntuu kehossa ja mielessä. Netissä on kasapäin hyviä ja helppoja hengitysharjoituksia, jos haluat kokeilla niitä enemmänkin.

* Kun tunnet, että nyt kertakaikkiaan meni hermot, sovi itsesi kanssa, että katsot vaikka kellosta yhden minuutin silkkaa hengittämistä. Minuutti on tosi lyhyt aika! Sen jälkeen saat reagoida. Voi olla, että tunnetila menikin jo juuri sen verran ohitse, ettet tee suutuspäissäsi mitään niin dramaattista, mitä ensin suunnittelit?

* Venyttele kehoa, kiskottele käsivarsia sivuille ja eteen. Pyörittele päätä hellästi ja heiluttele hartioita. Kun veri kiertää aivoihin asti, ei tule tehneeksi niin helposti typeryyksiä suutuspäissäin ;)

* Jos mikään ei auta, pysähdy niille jalansijoillesi, nosta katseesi horisonttiin, vedä kerran henkeä, ja kysy itseltäsi: "Mikä vika on juuri tässä hetkessä?"
Hopsista, menit jo asioiden edelle tai taakse, keskity vain tähän hetkeen. Ei sekuntia ennen tai jälkeen. Vastaus voi olla yllättävä!

* Muistuta itsellesi siitä, että sinä olet vastuullisena aikuisena vastuussa siitä tunnetilasta, jossa te teette asioita hevosen kanssa. Jos päreet palavat aivan kertakaikkiaan etkä saa tunnetilaa millään hillittyä, kävele pois tilanteesta. Juokse vaikka kerran tallin ympäri ja meuhkaa metsässä, mutta vältä purkamasta omaa turhautumistasi eläimeen (koskee myös kanssaihmisiä). Jokaisella meistä palaa joskus hermot, ei siinä mitään. Ei ole oikeita ja vääriä tai hyviä ja pahoja juttuja, mutta on valintoja ja seurauksia. Seurauksista joutuu kantamaan vastuun, ihan itse.

* Voit harjoitella peilisoluja toisin päin: hengaile hevosesi kanssa, ja makustele, miltä siitä tuntuu tai mitä se aikoo seuraavaksi tehdä? Ymmärrätte toistenne kotkotuksia paremmin.


Hauskoja treenejä!



(Jos haluat harjoitella stressagen purkua ohjatusti, ota yhteyttä www.iberico.fi )



Teksti Katariina Albrecht
Kuva Tiina Mäkipere


torstai 10. lokakuuta 2013

Ratsastusharrastuksen ahdinko?

Kun lukee uutisia ja keskustelee muiden hevosalan yrittäjien kanssa, ei voi olla huolestumatta Suomen ratsastusharrastuksen tilanteesta.
Meillä on enemmän ratsuhevosia kuin koskaan, hevosten hinnat ovat aivan pohjamudissa ja niitä on helppo saada ostajan markkina-aikoina, mutta siitä huolimatta moni täysihoitotalli laittaa pillit pussiin, ratsastuskoulut lopettavat, uusia talleja ja maneeseja rakennetaan harvakseltaan. Monien syrjäseutujen ratsastuskoulut ovat vailla asiakkaita vaikka puitteet ja opetus on kunnossa, täysihoitotallien hoitopaikkajonot ovat monin paikoin historiaa, hevoskauppakaan ei vedä. Monia pikkukisoja on jouduttu perumaan liian vähäisen lähtijämäärän vuoksi, kun taas samaan aikaan toisaalla kisajärjestäjät uupuvat mammuttiluokkien alle. Joihinkin täysihoitotalleihin joutuu edelleen jonottamaan jopa vuosia, ja isojen kaupunkien ratsastuskoulut ovat täyteen buukattu, mutta muut ovat ahdingon alla. Miksi? Mihin ne kaikki tuhannet hevoset menevät, joita tänne raahataan ulkomailta joka vuosi?

Ratsastusharrastus on kallis laji verrattuna moneen muuhun, mutta toisaalta ratsastuskoulusta saa alleen käypäsen harrastuskaverin, opetuksen ja hintavat puitteet. Oman hevosen ylläpitoon verrattuna ratsastuskoulussa kerta viikkoon käyminen on kuitenkin edullista. Helposti käy niin, että laskeskellaan halvemmaksi ratkaisuksi ostaa oma edullinen hevonen omaan pihaan, mutta harrastuksen luonne muuttuu olennaisesti. Vastuun ja kulurakenteen rajun muutoksen lisäksi yksin omassa kotipihassa harrastaminen usein vielä heikosti koulutetulla hevosella on etenkin lapselle ja nuorelle melko tylsää, jos muita samanikäisiä ei ole seurana, tai jos perheen muut jäsenet eivät harrasta ratsastusta. Koko perheen harrastuksena se on toki mitä antoisin, jos omat hevoset ovat pihassa. Vastuuta ja kuluja toki seuraa ihan eri tavalla - sen ratsastuskoulun tuntihevosen voi jättää sinne karsinaansa mutta omassa tallissa hevosta on huollettava vuoden jokaisena päivänä, monta kertaa päivässä. Ratsastuskoulussa käyminen on aika huoletonta, ja samalla tapaa muita harrastajia, joten sosiaalista merkitystäkään ei voi vähätellä.

Tämän pikku ajatelman tarkoituksena ei ole tokikaan masentaa omaan kotiin hevosta hinkuvia, vaan ihmetellä, mihin ne kaikki hevoset menevät, mitä roudataan tänne rekkalasteittain naapurimaista joka vuosi, ja MITÄ ratsastusharrastukselle on oikein tapahtumassa? Jatkuvasti saamme kuulla täysihoitotallien pitäjien uupumisesta joko taakkansa alle tai asiakkaiden ja toimeentulon vähyyteen, ratsastuskoulujen lopettamisesta samoista syistä. Alati kiristyvät säädökset ajavat pienyrittäjät entistä tiukemmille. On toki hyvä, että ensi vuonna voimaan tulevat tilasäädökset karsivat räikeimmät pitopaikat pois, mutta jos lakiin ei saada ajettua läpi muutosta, joka sallii mm kattopalkit ym kantavat rakenteet tulevan hiukan minimikorkeuden alle (ts minimikorkeus mitataan katosta, eikä kattopalkeista tai valaisimesta) idiotismi voittaa kyllä maalaisjärjen. Tällaisella ei ole enää mitään tekemistä hevosten hyvinvoinninkaan kanssa. Etenkin, kun minimikarsinankokoa pystyy edelleen kiertämään väittämällä sitä pilttuuksi. Hevosta saa siis tämän säädännön mukaan pitää edelleen pilttuussa, yksin, sisällä.

Hevosenlannan hävittäminen on tehty meillä varsin mutkikkaaksi. Lantaa ei saa Suomessa edelleenkään polttaa, koska se on "eläinperäinen jäte". Toki se tulee eläimen perästä, mutta ei ole millään muotoa luokiteltavissa ongelmajätteeksi niinkuin innokkaat pikku virkamiehemme ovat sen virheellisesti tulkinneet. Muissa maissa lannan briketöinti ja poltto on kyllä aivan sallittua. Jälleen yksi epäkohta, jonka toivoisi muuttuvan lähivuosina jo ympäristösyistäkin.

Verotuskaan ei suosi pikkuyrittäjää millään muotoa. Täysihoidon alv on 24, mutta esimerkiksi rehujen 10, jolloin vähennyksiä ei voi tehdä "yksi yhteen" vaan yrittäjä jaa aina maksumieheksi. Joskus verottaja on hyväksynyt erottelun jossa tallivuokra jaetaan rehuihin, tilavuokraan ja palveluun mutta tämä ei ole enää sallittua, vaan arvonlisävero maksetaan koko summasta samanlaisena. Yrittäjät eivät uskalla palkata työvoimaa; se on tehty Suomessa hyvin kalliiksi, ja vastuuttoman työntekjän sattuessa ovat toki riskit tulonmenetyksiin ja vatsahaavaan.

Rakentaminen ja investoinnit eivät varmasti houkuttele aikana, jona tulevaisuus on hiukan harmaan peitossa. Kuinka rajusti korot nousevat? Saako enää lainaa ylipäätään? Pystyykö sitä maksamaan takaisin, jos asiakkailtakin loppuvat työt ja rahat? Epävarmuuden ajassa ei ole mitään kivaa. Miten asiakkaiden ja täysihoitotallien ja ratsastuskoulujen toiveet saisi kohtaamaan? Miksei meillä valtiovalta tue ratsastusharrastusta esimerkiksi kunnallisten maneesien muodossa, kuten Ruotsissa?

Monta kysymystä. Vähän vastauksia.