Säätä, sääriä ja maaseutumatkailua
Vietin taas antoisan kaksiviikkoisen Espanjan ja Portugalin maaseudulla hevosten parissa. Sääherra ei tosiaan jostain syystä pidä laisinkaan meikäläisestä, ja aina kun astun ko. niemimaan maankamaralle, saan niskaani rakeita, heinäsirkkoja ja hirmumyrskyjä... tällä kertaa vältyin onneksi niiltä, mutta hyytävän kylmää tuulta ja vaakasuoraa vesisadetta riitti kotitarpeiksi. Ja ihmettelyä siitä, miten minulla voi olla kylmä, minähän olen Suomesta? Niin. Se, että on sattunut syntymään tänne napapiirin tuntumaan, ei tarkoita suinkaan sitä, että rrrrakastan kylmää keliä. No, viimeisinä päivinä tosin paistoi jo aurinkokin siniseltä taivaalta, ja sain kotiin tuomisiksi mukavasti punertavan nenän ja poskipäät (luulevat vielä että juhlin koko matkan ;D).
Sitten itse asiaan; hevosiin!
Ratsastin ensimmäisen viikon PRE hevosia Espanjan puolella, aika laidasta laitaan,
3v varsoista kokeneempiin aikuisiin. Ratsastamistani hevosista ihastuin kovasti 4 v tammaan, joka oli todella herkkä ja miellyttävä, ja valtavan huumorintajuinen. Hän pääsi laitumelle poniruunan sekä muutaman muulin kanssa, ja poniherra oli hyvin mustasukkainen tammastaan, ja piti selvää hajurakoa lähenteleviin muuleihin. Pikkulauman edesottamuksia oli hauska seurailla, mutta työt kutsuivat seuraavien hevosten kyytiin.
Haastavin ratsastamani hevonen oli 6 vuotias ori, joka oli täysin hysteerinen, mutta todella osaava hevonen. Jouduin tosissani tekemään töitä oman istuntani kanssa, koska hevonen reagoi jo pelkästään hengityksen muuttamiseen, puhumattakaan siitä,
jos en hallinnut omia jalkojani. Pohkeen piti olla koko ajan hellästi kiinni hevosessa, ja itse asiassa tiivistää alapohjetta sitä enemmän, mitä hevonen alkoi keittää. Ystäväni kuvasi tilannetta hyvin sanoessaan, että "yritä ajatella, että halaat hevosta jaloillasi". Ohjalla taas ei saanut tehdä mitään, vaan puolipidätteet ynnä muut turhat hetkutukset olivat tiukasti pannassa. Alkutilanne oli täten se, että hevonen kirmasi tukka putkella ympäri maneesia silmät pyörien ja meikäläinen vaistonvaraisesti apinana ohjasta killuen, ennen kuin ryhdistäydyin ja keräsin itseni (kiitolaukassa tämä ei ole ihan itsestään selvää, hehe) käsi rentoutui ja "halasin hevosta jaloillani". Oho, se pysähtyi... ;D Ratsastus on siitä hauska laji, että vaikka se on pirun vaikeaa, onnistumisen tunteen ja ahaa-elämysten voimalla jaksaa taas puurtaa vaikka kuinka pitkään. Lopulta sain taottua päähäni ko. hevosen käyttöohjeita sen verran, että esitimme jo ystävääni tyydyttäviä sulkuja ja piffejä, jotka ko. hevonen siis osasi vaikka unissaan, jos vaan ohja oli hiljaa ja kroppa säärten syleilyssä.
Nössö-Hössö
Kun astuu välimerelliseen patriarkaaliseen machokulttuuriin pohjoismaalaisena naisena, voi odottaa koomisia tilanteita... Huvittava episodi sattui mm. tallille juuri tuodun suloisen, kuusivuotiaan ruunivoikon oriherran suhteen, joka oli aluksi niin kauhuissaan, ettei tahtonut päästää edes karsinaansa, mistään muusta puhumattakaan. Hevonen oli kyllä koulutettu hyvälle perustasolle selästä, mutta oli maasta käsin niin kauhusta kankeana, että jäin miettimään, mitä ressukalle oli joskus tapahtunutkaan. Vietin vapaahetkiäni herran karsinassa istuskellen ja herkkupaloja syötellen, joka aiheutti valtavaa huvitusta tallipoikien keskuudessa. "Mikset sinä vaan aja sitä nurkkaan ja laita riimua päähän? Ihme hössötystä. Hevonenhan on ihan hinttapuli. Sovitte hyvin yhteen. Naiset! :D Mutta muutaman päivän kuluttua pikkuherra jo antoi satuloida itsensä vapaana karsinassa; olkoonkin turhaa hössötystä, mutta suomalaiselle pikkutädille tuo oli suuri hetki. Eikä hevonenkaan tuntunut valittavan.
Toinen huvitusta herättänyt nössö-hössö tapaus oli hirmuisen kuuma alter real – linjainen lusitano ori, josta minua ensin varoiteltiin monta päivää. Ori oli tullut talliin uudelleenkoulutettavaksi, koska se oli oppinut mm. ikävän tavan keulia rajusti ja harkitusti. "Tämän selkään noustessa pitää olla todella varovainen, ettei osu vaan jalalla sitä kylkeen, eikä nykäise ohjasta, eikä narisuta satulaa, eikä sitä ja tätä... ja sitten selässä ei saa ottaa yhtään edestä, eikä tehdä liian kauaa samaa asiaa, eikä koota laukkaa liikaa, eikä pyytää liian jyrkkää väistöä, mutta pitää se koko ajan töissä ja kiinnostuneena... haluatko kokeilla sitä?!"
.
.
Noh.
Pakkohan sinne selkään oli kiivetä, ja marssin aluksi ihan reippain mielin hevosen vierelle, silitin kaulaa, orin mulkoillessa minua epäluuloisesti. Varovasti hivutin jalan jalustimeen, ja hannasin siihen paikkaan. Mitäs nyt? Miten ihmeessä voi kiivetä ison hevosen selkään ilman jakkaraa niin, ettei vahingossakaan osu varpaalla hevoseen, ei narisuta satulaa, pitää ohjan täysin löysänä, on rento ja letkeä... kuin heinäseiväs kaikkien varoittelujen jälkeen! Taas tallipojat nauroivat lokkina, että on tuo suomalainen sitten lystikäs. Vähän niin kuin koulutettu marakatti. Ostakaa lippuja! Suomalainen ratsastaa, tai yrittää ratsastaa :D
Hetken punasteltuani vedin henkeä ja nousin selkään, ja hevonen seisoi kuin tatti korvat lurpullaan. Olikohan minua huijattu. Selästäkin se oli vallan mukava ja itse asiassa pidin hevosesta.
Seuraavana päivänä totuus kuitenkin paljastui kaikessa karmeudessaan kun hevosen selkään kiipesi hiukan brutaalimpi ratsastaja, joka tökkäsi hevosta varpaalla kylkeen, läsähti satulaan ja nykäisi ohjasta – hevonen veti sellaiset keulimisrodeot että meinasin kakkantaa housuuni sen nähdessäni. Varovaisuudelle oli siis tilausta tässä tapauksessa. Jotta homma ei olisi ollut pelkkää survivalia ja kesyttelyä, bongailin myös mm. hauskan värisiä hevosia reissulla, mm kuvassa poseeraava kaunis pre:n ja appaloosan risteytystamma, aika kaunis? :D
Tai tämä "isabellan" värinen (suomessa myös cremello) oripoika, joka katseli sinisillä silmillään?
Hikeä, ja vähän vertakin
Portugalin puolella sainkin sitten oppia oikein ämpärikaupalla lusitanoista ja klassisesta kouluratsastuksesta. Paikallinen ystäväni ja opettajani piti päivässä 4 valmennustuntia, jopa putkeen, joka vaati kyllä jo turnauskestävyyttä, vaikka
olenkin tottunut ratsastamaan paljon. Ratsuinani olivat uljaat lusitano-oriit, jotka olivat hyvin koulutettuja ja ratsastettuja, oli silkkaa iloa päästä ratsastamaan näitä hienoja otuksia hyvän opettajan silmän alla, vaikka välillä iskikin jo kramppi ;D Pidin kaikista hevosista joita ratsastin, mutta hauskimpana mieleeni jäi nuori ja erittäin hieno siitosori, joka oli kuin suoraan lapsuuteni hevoslehtien kansikuvista; uljas ja jalo, pitkäjalkainen ja kauniskaulainen korskea ratsu, joka ravasi uskomatonta ravia metrin mittainen harja lepattaen kuin lippu, jestas sentään. Ratsastettavuuden kannalta upein hevonen oli vasta neljävuotias oripoika, joka oli niin ihana luonteeltaan ja niin hyvin ratsastettu, että virnistelin typeränä kierros toisensa jälkeen. Pääsin tyyppaamaan mm. 3 vuotiasta härkätaistelijan omistamaa koulutuksessa ollutta lusoarabia, joka oli siis lusitanon ja arabianhevosen risteytys, ja hyvin suosittu härkätaisteluissa ja ylipäätään käyttöhevosena. Hevonen oli hirmuisen kuuma, herkkä, nopea ja sähäkkä, tuntui kuin olisi istahtanut ison jaguar S-typen jälkeen pienen sporttiavoauton kyytiin :D vruum vruuum
Kävin myös ahkerasti ihailemassa varsoja. Talleilla oli monta aivan ihanaa pientä ori- ja tammavarsaa isoissa laumoissa, monta neliökilometriä käytössä. Vau. Varsat olivat silti kesyjä ja antoivat koskettaa itseään, ja huippu-uteliaita! Ongelmana oli löytää varsat isoilta laitumilta, autolla ei voinut ajaa sisälle laumaa etsittäessä, tai lauma hieman tutki=rikkoi kaiken mikä autosta lähti irti, ja yritti tunkea jopa autoon sisälle. Tulikin patikoitua useampi kilometri varsojen perässä...Hevoshommien varjopuolikin tuli pariin otteeseen ikävästi esille muutaman yllättävän tapaturman muodossa. Ikinä ei voi tietää, mitä eläinten kanssa sattuu! Tarkistelkaa vakuutuksianne... koska mistä voisi olettaa ikinä, että jos hevonen karkaa tarhastaan, kirmaa pitkin puutarhaa, se saattaa liukastua kivetyksellä ja kaatua pensasaitaan sillä seurauksella, että pensasaidan oksa katkeaa ja lävistää hevosen otsan? En hetkeen unohda sitä näkyä, kun suloisen nuoren hevosen kaunista otsaa koristaa valtavan kokoinen keppi, ja olemme kaikki varmoja, että hevonen ei tule selviytymään. Luojalle sekä eläinlääkärille kiitos; keppi jäi otsaluuhun eikä vahingoittanut pään herkkiä kudoksia syvemmältä, ja hyvällä hoidolla hevonen on nyt jo toipumaan päin ja palaa täysin ennalleen. Huhhuh. Toinen paha tapaus sattui, kun vasta laitumelta lassottu nuori tamma piehtaroi karsinassaan yön aikana ja jäi jalastaan kiinni yli metrin korkeudessa oleviin kaltereihin, vaikka niiden piti olla mitoitettu niin, ettei se olisi mahdollista. No, olipa vaan, ja tamma roikkui koko yön takajalkansa varassa melko korkealta, onneksi sekin on jo hyvää vauhtia toipumassa koettelemuksestaan.
Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt...
Näin myös muita, hevospiireihin ulkopuolisiani ystäväni reissun aikana, ja erään hyvän ystäväni kanssa, joka on biologi ammatiltaan, lähdimme ex tempore etsimään läheiseltä suojelualueelta harvinaista orkideaa. Ajoimme kaupungin ulkopuolelle useamman kymmenen kilometriä, ja käännyimme mukana olleen toisen tutun ohjeiden mukaan pienelle tielle, joka aina vaan pieneni ja muuttui kuoppaisemmaksi ja mutkaisemmaksi. Mailla eikä halmeilla ollut mitään asutusta, ja vihdoin saavuimme isolle suojelualueelle, jossa oli mm. merkittyjä patikointireittejä ja todella hienoja maisemia.
Osoittautui kuitenkin, että olimme hieman väärällä tiellä, ja yritimme päästä oikealle reitille. Ystäväni pieni kauppakassiauto oli retkestämme kuitenkin eri mieltä, ja päätti pudottaa pakoputken ja äänenvaimentimen keskelle tietä... Emme tienneet aivan tarkkaan, missä olimme, mutta saimme muutaman tunnin odottelun jälkeen paikalle vihdoin lava-auton, joka otti sekä meidät että auton kyytiin.
Ongelmana oli, että aurinko jo laski, oli todella kylmä, emmekä olleet varautuneet näin pitkään retkeen, joten siellä sitten värjöttelimme kolme ihmistä ja koira, kiroillen ja odottaen. Yöllisestä metsästä kuului merkillisiä ääniä, ja koska lähimmät valot olivat useiden kilometrien päässä, pimeys oli läpitunkevaa. Autoakaan ei voinut pitää käynnissä, edes virtoja päällä, koska akku alkoi hyytyä. Pääsimme lopulta onnellisesti kotiin ja autokin on jo korjattu, mutta mitä taas opimme tästä? Älä lähde autoilemaan liian kevyesti pukeutuneena, äläkä yritä ajaa pikkuautolla karseaa metsätietä kilometrikaupalla.
Niin ja se orkidea? En ole vieläkään nähnyt sitä ;)
Kaikki kuvat: (c) Nti K
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti