sunnuntai 26. marraskuuta 2006

Tutkimusretkiä Iberian niemimaalle, osa II

Terveisiä vaakasuoraan taipuneen palmupuun varjosta...

Mikähän siinä on. Aina, kun astun jalallani Espanjan armoitetulle maankamaralle, kohtaan extriimejä sääilmiöitä. Sataa mahdottomasti, tuulee hurjasti, tai on käsittämätön helle. Tällä kertaa tuuli niin että tukka melkein lähti päästä ;)

Teimme muutaman iberialaisista hevosista kiinnostuneen ladyn kanssa pikaisen ekskursion Espanjaan marraskuun lopussa. Suuntasimme Madridin humusta maaseudulle Portugalin rajalle, ja kohtasimme jos jonkinlaisia kaviokkaita ja hevosihmisiä. Euroopan syrjäisessä kolkassa asiat ovat usein äärimmäisiä: nytkin kävimme mm. kattokruunuin varustetussa tallissa jossa seisoi monen sadan tuhannen euron arvosta kalliita mutta melko keskinkertaisen oloisia siitoseläimiä (perhanan värijalostajat!), sekä tuppukylässä pikkutallilla, jossa kanojen ja epämääräisen moskan ja roskan keskeltä löytyi todellinen helmi, isännän ylpeys, herra ja hidalgo. Kaikki ei aina ole sitä, miltä ensin vaikuttaa.

Samaan aikaan olisi ollut SICAB jonka autuaasti unohdinkin, eikä muu seurue sinne olisi jaksanut raahautuakaan, mutta ensi vuonna pitänee ottaa ohjelmaan tuokin tapahtuma. Tarjolla on vuosittain tuhansia toinen toistaan upeampia PRE hevosia, Espanjan mestaruudet ja vähän maailmanmestaruudetkin, kun paikalle tulevat myös meksikolaiset ja jenkit parhaine hevosineen.

Kävimme myös tervehtimässä vanhaa ystävääni eräällä estetallilla, ja taas totesimme miten haluttua työvoimaa suomalainen hevosten ystävä onkaan: hetken ratsastettuamme ja hevosia hyysättyämme pienen ryhmämme jäsenet saivat heti työtarjouksia hevosten parista! Meidän piti päästä ratsastamaan tuolla estetallilla enemmäkin "tavallisilla ratsuhevosilla" mutta päivä oli niin myrskyinen, että normaalitkin peeveet muistuttivat spiidiä vetäneitä oravia siinä määrin, että osa porukasta päätyi hinkkaamaan vaan yhtä rauhallista ruunan rutkua tuulen keskellä. Hyppääminen ei tullut kuuloonkaan, kun esteet kaatuilivat itsekseen. Huh!

Käsitykseni pre:stä rotuna vahvistui entisestään. Näimme mm. kuvassa olevan kolmivuotiaan oriin, jolla oli ratsastettu vain muutaman kerran, ja se oli täysin rauhallinen koko ajan ja työskenteli rentona ja luottavaisena, osasikin jo enemmän kuin moni kotisuomessa ratsastettu vuotta vanhempi ratsukollegansa. Samoin toisessa kuvassa oleva kolmevuotias tamma, joka oli vasta lassottu puolivillistä lapsuudestaan, toimi ratsastajan alla kuin kello, vaikka ratsastuskerta oli vasta neljäs. Uskomatonta. Ja hieno taidonnäyte kouluttajalta!


Matkakumppanini pääsivät kokeilemaan myös todellista satuhevosta, 5-vuotiasta oria Caracol, jonka tapasin jo kesäkuussa edellisellä reissulla (tsekkaa tutkimusretkiä iberian niemimaalle osa I), mutta jonka nimeä en muistanut. Caracol polveutuu ikivanhoista kartusaanilinjoista; tämänkaltainen hevostyyppi on ollut hyvin samanlainen jo tuhansia vuosia. Kartusaanihevosia ei ole enää turhan paljon olemassa, ja jäljellä olevat hyvät yksilöt ovat kalliita ja arvostettuja. Caracol on tyypillinen linjansa edustaja: esteettisesti hurmaava, energinen, hyvin nöyrä, erittäin älykäs ja itseään säästelemätön voimapesä. Tämä vitivalkea ori osasi nuoresta iästään huolimatta jo runsaan joukon erilaisia "temppuja", kuten piaffia, passagea, piruetit ja espanjalaisen käynnin. Hevosen ratsastaja kehui, että ori oppi jo kolmevuotiaana piaffin, itsestään, ja pystyi tekemään sitä täysin rentona pitkiä pätkiä. Tämä ori, kuten monet muutkaan kartusaanit, eivät kuitenkaan ole varsinaisia urheiluhevosia, se ei pystynyt lisäämään liikettä juuri lainkaan eteenpäin, vaan liikkui hyvin voimakkaasti ylös ja alle. Loistava barokkihevonen ja hyvässä mielessä temppukone, siis. Caracol tarjosi meille upeita elämyksiä siitä, miten hevonen voi olla täynnä energiaa ja räjähtävää voimaa, ja silti niin herkkä, että pyörryttävää energiaa pystyi säätelemään melkein pelkän ajatuksen voimalla. Kiitos, Caracol!

Tässä teille videoita ihmeteltäväksi:

Caracol
Maaseudun helmi
Elämys

Jälkimaku matkasta on tällä kertaa hedelmäinen, nahkainen, pyöreä olematta pallo, lämmin, notkea, paahteisen kahvinen ja pehmeän mausteinen. Kippis ja cheers vaan teillekin!








(Tarina ja kuvat julkaistu matkalaisten luvalla)

keskiviikko 1. marraskuuta 2006

Kun oma hevonen ei tunnu omalta?

Paska reissu mutta tulipa tehtyä?

Ostitko hevosen, kun kaveri/valmentaja/myyjä/sisko suositteli? Onko hevonen kaunis kuin karamelli, kiltti kuin lammas ja älykäs kuin Einstein, mutta se ei vaan ala tuntumaan omalta?

Don't worry honey, tässä veneessä on monta muutakin enoa jotka ovat putoamaisillaan. (tässähän keksii vallan uusia sanontojakin samalla) Hevonen on niin kallis investointi, että kannattaa miettiä - ei vain kaksi vain jopa kolme tai neljäkin kertaa, sutaisetko nimesi kauppakirjaan ja suuntaat kotiin uuteen kavioliittoon. Jos kuitenkin havahdut tehneesi omituisen ostoksen, älä huolestu, tilanteeseesi saattaa olla lääketieteellinen selitys!

Ennaltaehkäisy on helpompaa kuin hoito! Tunnista oireet ajoissa... Kuulutko riskiryhmään? Onko sukulaisillasi virheostohevosia ennen viidettäkymmenettä ikävuotta? Käytätkö paljon lapsesi Hevoshullua? Keräilitkö lapsena My Little Ponyjä? Piirteletkö kokousmuistion reunuksille hepan kuvia? Oletko addiktoitunut hevosnetti.comin selaa ilmoituksia - osioon? Päivitätkö hevostalli.netin markkinoita viiden minuutin välein, jos siellä vaikka olisi The Hevonen? Selaatko viikottain läpi kaikki merkittävimmät yksityiset myyntisivustot? Nauratko Ruutsalon heppajutuille nyökytellen/kauhuissasi? Kyseletkö tallikavereiltasi, tietävätkö he myytäviä hevosia? Sinulla on selkeä Hevoskuume, Febris Equus.

Febris Equus on laajalti levinnyt ja yleinen oireyhtymä, jonka
taudinkuvaan kuuluu hevosmyyntipalstojen neuroottinen selailu, hevostavaran kerääminen nurkkiin ("ostan aina kokoa 145 ja 13,5, ne menee niinku kaikille"), äkillinen säästämisvimma, käyttöluottojen korkojen vertailu, tallipaikkojen kiertely ja nurkissa nuuskiminen, sydämentykytykset ja hallitsematon hikoilu aina kun kisaradalla tai telkkarissa on joku ihqu heppa, ajan ja tilan tunteen heikentyminen tylsissä tilanteissa joihin liittyy em. heppojen piirtelyä ja lempihevosen (joka kuulemma tulee myyntiin) nimen kirjoittelua. Oireyhtymä ei katso ikää eikä sukupuolta, mutta se iskee yleisimmin 15-50 vuotiaisiin naisiin.

Tämä oireyhtymä ei ole lainkaan niin viaton, mitä voisi äkkiseltään ajatella. Febris Equus saattaa aiheuttaa yöunien menetystä, taloudellisen tilanteen romahtamista, perheen sisäisiä ristiriitoja, neuroottista oireita hevosen hyvinvointiin liittyen ja erilaisia sydänsuruja ja masennusta. Parhaimmillaan Febris Equus saa kuitenkin aikaan hurmiota ja ekstaasia, vaaleanpunaisia laseja, ja pitkäikäisiä onnistuneita kavioliittoja.


Febris Equukseen auttaa yleensä vain yksi keino: ostaa oma hevonen. Lievissä tapauksissa oireyhtymä saattaa helpottua jo vuokrahevosen tai jopa pelkäin hoitohevosen hankkimisesta, tai ratsastuskoulutunneilla käymisestä. Pahaksi päässyt Febris Equus ei kuitenkaan ole leikin asia, ja siihen ei auta kuin hevosen ostaminen. Jos oireyhtymä on kuitenkin edennyt pakonomaiseen tarpeeseen hankkia mikä tahansa hevossukuun kuuluva elukka, jossa kädet hikoaa nettien myynti-ilmoituksia selatessa ja terve järki kaikkoaa kuin kannettu valo hölmöläisten tuvasta, seuraukset voivat olla huolestuttavia. Febris Equus- potilas ostaa tyypillisesti ensimmäisen, tai ainakin sen toisen hevosen, josta hän on soittanut myyjälle. Hän hurmaantuu hevosen viehkeästä ulkonäöstä, sen miellyttävästä luonteesta, kauniista satulahuovasta, lakatuista kavioista, tallin pikku varpusista, ja kukkasista jotka kasvavat maneesin seinustalla... Hän on valmista tavaraa, ja ennen kuin potilas huomaakaan, hän hymyilee typertyneen näköisenä kauppakirja ja riimunnaru kädessään.

Febris Equus on verrattavissa sinkuilla esiintyvään Febris Hommeen, mieskuumeeseen. On pakko saada jostain joku, mutta seuraavana päivänä on typerä olo ja hävettää. MIKSI minä tuon menin hankkimaan. Sitä toivoo, että se siitä suttaantuu. Joskus se suttaantuu oikeinkin hyvin, ja (k)avioliiton osapuolet tottuvat toinen toisiinsa, ja alkuhävetys laantuu, ja voi jopa todeta, että on se ihan kiva ja hyvä. Mutta mitäs jos näin ei käykään? Jos hevonen tuntuukin omituiselta ja väärältä? Jopa monen kuukauden kuluttua? Mutta kun se tuntui niin kivalta siellä myyjän luona... Kannattaako maksaa puoli tonnia kuussa siitä, että saa väkisin raahautua kuran keskelle hoitamaan ja ratsastamaan joka juuttaan päivä elukkaa, josta ei edes pidä? Mutta kun se on niin hieno ja kaunis, ystäväsi hokee. Niin, mutta kun minä en pidä siitä! Alat tulla jo vainoharhaiseksi, ja kuvitella että hevonen juonii jotain pääsi menoksi ja sekään ei pidä sinusta. Älä katso minua noin! Ehkä se tietää, miten lähellä se on myyntisivuille joutumista. Luettavaksi, selattavaksi, toisten Febris Equuksien kynsiin.

Talliturinat ja Neiti Koo ehdottavat, että myy se. Lapikasta, niinkuin eräällä kultivoituneella foorumilla sanotaan. Hevosia on maailma täynnä. Mutta ennen kuin ostat seuraavan, kokeile pientä helpotusta uudestaan uhkaavaan Febris Equukseen:
mieti, kuinka monta euroa kuussa Poni vie ja syö (ja paskantaa)?
Kuinka monta tuntia vietät tallilla joka viikko? Kuinka monta tuntia tästä letkutat turvonnutta jalkaa, puhdistat hokinpolkemia, talutat ontuvaa tai ähkyilevä hevosta? Kuinka monta kertaa et ehdi ratsastaa lainkaan, kun palaverissa meni niin pitkään ja talli menee kiinni yhdeksältä ja hevoselta puuttuu kenkä? Kuinka monta kallista bucasin loimea tarhakaveri on repinyt talven aikana? Kuinka monta kiloa porkkanaa raahaat corsan perässä raviradalta? Kuinka monta kertaa jätät teatteri-illallisen väliin, kun Ponin kakasta pitää ottaa hiekkanäyte tai Ponin valmentaja tulee katsomaan sen avotaivutuksia? Kuinka monta etelänmatkaa saisit Ponin kuluilla vuodessa?

Then again, olisipa tylsä elämä.