keskiviikko 28. joulukuuta 2005

Videoita.

Oh God, you have created a monster... :D

Halluutteko nähdä hupipätkiä?
Aloitetaan Videolla Cristianosta . Ori on 3/4 PRE, eli ns. crusado, ja oli ratsastajansa Evan kanssa kolmas tämän vuoden Espanjan koulumestaruuksissa ja on kvaalannut ties minne. Videonkuvaushetkellä Cris oli valitettavasti vähän jäykkä rankan treenin jäljiltä joten liikkeessä on nähtävissä pientä epäsymmetrisyyttä, mutta ei välitetä siitä, eiks ole komea poika :D

Seuraavaksi meille esiintyy Orhi Atiza II , joka on ehkä universumin karsimaattisin ukko, kerrostalon kokoinen ego ja ah mikä ballerinamainen keveys. Atiza on yksi niistä viidestä PREstä jotka ovat saaneet yli 70% Gran Prix- luokasta. Ori on voittanut 1999 Espanjan PRE mestaruuden rodun omissa skaboissa, ja on tällä hetkellä suosittu siitosori.

Vielä pätkä Atizasta laukassa . Ratsastaja taisi keskittyä enemmän poseeraamiseen kameralle, pientä hässäkkää vaihdoissa :D mutta ei välitetä siitäkään, uskomaton ori! Skannaan myöhemmin hänestä lehtijuttua...

Ja loppuun komediaa! Tässä pätkässä esiintyy siitosori Duende,
Neiti Koo yrittää leikkiä taitavaa ;D Pätkässä mennään aivan Duenden armosta, Neiti oli vain matkustajan roolissa. Heh.

Jos videot eivät tahdo latautua (trafiikki saa ne heti tökkisemään), hipsaisepa tänne ja tallenna tiedosto omalle koneelle (hiiren oikeaa näppäintä pamauttamalla) ja katso siitä. Tänks.

maanantai 31. lokakuuta 2005

Pura Raza Española

Andalusianhevosia hurrikaani Wilman pyörityksessä.
Imelää vuodatusta.

Oletteko koskaan ratsastaneet sellaisella hevosella, että kädet tärisevät innostuksesta vielä puoli tuntia jalkautumisen jälkeen niin ettei kahvikuppi pysy kädessä? Huh. Tuli sitten sekin koettua.
Mutta aloittakaamme alusta...

Ei siitä nyt kovin kauaa ole kun lähetin tämän postauksen, ja nyt sitten lähdin pällistelemään mitä hevosia ja mihin hintaan siellä olisi tyrkyllä. Olen asunut Espanjassa vuonna 2003 puolisen vuotta, työskentelin Centro Equestre Badajozissa, erään ammattiesteratsastajan kanssa, höykyttäen hänen hevosiaan sileällä ja valitettavasti myös minut laitettiin hopiloikkaamaan, ihan kilpaakin. Hui ;-) Minulla oli siis jo valmiita kontakteja hevospiireihin, ja Extremaduran alue (Portugalin rajan tuntumassa) on ikivanhaa hevoskasvatusaluetta. Minun piti alun perin lähteä Madridiin muutamaksi päiväksi, sillä seutuvilla on kymmeniä siittoloita mutta hintataso on aika pöyristyttävä, ja nämä tallit ostavat hevosia juuri "maalta" Extremadurasta ja myyvät ulkomaalaisille pölvästeille tuplahinnalla. Onhan paljon helpompi käydä Madridissa hevoskaupoilla kuin keskellä ei-mitään, mainittakoon että matka Madridista tuonne landelle kestää 5-6 tuntia eikä julkisilla pääse kovin lähelle. Onneksi palvelu pelaa ja tätiä kyydittiin milloin mihinkin. Jee.

Hautasin siis Madridin heppahommat ja suuntasin puskaan. Ratsastin ensin pari päivää Badajozissa ystäväni uusia GP-estetykkejä (ei paha ei paha), ilma oli mitä loistavin, 25 astetta ja sininen taivas. Tapasin vanhoja ystäviä, niin ihmis- kuin hevoskin, ja kävin katsomassa läheisen kaupungin Olivenzan hevostarjontaa.

Olivenzassa (tuo sivun ylälaidan banneri on muuten Olivenzasta, hispanoarabi auringonlaskussa v.2003) on eräs maan vanhimmista, ellei Se Vanhin siittola,

El Corazon. Polttomerkkinä loogisesti sydän. Tällä kertaa heillä oli vain kaksi sopivan ikäistä myyntihevosta tarjolla, yksi 3v oli juuri myyty Meksikoon. Toinen hevosista oli aika tavis, ja toinen kyllä kaunis kuin karamelli mutta ehkä enemmän näyttelyvalio ja koriste kuin varsinainen urheiluhevonen.

Seuraavana päivänä ystäväni kiikutti minut 100 kilometrin päähän Burguillos del Cerroon, joka on kyläpahanen lähellä vanhaa kaupunkia Jerez de los Caballerosia. Tie vaan pieneni ja kiviaidat kasvoivat ja tuuli tuiversi, pyyhkien rutikuivia kukkuloita ja tammilehtoja. Ajattelin jo että mihin hittoon olemme menossa, kunnes kurvasimme tallin pihaan, ja näin ensi silmäyksellä muutamia kiiltokuvan näköisiä satuhevosia. Talli oli itse asiassa Espanjan parhaita, yeguada Solera Bravo, joka on kasvattanut laadukkaita PRE-hevosia jo vuosikymmeniä. Nyt paikkaa pitää Bravo junior, Ignacio, yhdessä vaimonsa Eva kanssa joka on itse asiassa tämän vuoden Espanjan koulu-pronssimitalisti hevosellaan Cristiano ja kvaalannut mm. olympialaisiin ja muuta kivaa. Eipä ole Ignaciokaan ihan eilisen teeren poikia – hän on kasvattanut ja kouluttanut jo lukuisia hevosia gp-tasolle ja kilpailee itsekin ahkerasti omilla kasvateillaan, valmentaa muutamia ratsastajia ja kesyttää varsoja ;)

Solera Bravo käsittää hillittömän lauman hevosia. Noin 30 siitostammaa, 20 tämän keväistä varsaa, 25 1-3 vuotista orivarsaa ja noin 20 1-3v tammavarsaa, sekä n. 20 aikuista hevosta. Laskekaa siitä ;) Lisäksi tallilla kirmaa toistakymmentä terrieriä, tallityöntekijöitä ja muutamia "working students" ratsastajia. Kiviaidoilla ympäröidyt laitumet jatkuvat silmänkantamattomiin oliivipuiden ja tammien verhoamille kukkuloille, lähin naapuri on varmaan useamman kilometrin päässä.

Tällä hetkellä Solera Bravossa oli kaksi 5 vuotiasta, muutama 4 v ja 3 v varsa myytävänä. Toki kaikki on aina myytävänä jos hinnasta sovitaan mutta nämä nyt olivat lähinnä sitä mitä etsin...
Isäntäväki toi yksitellen hevoset tarhaan kirmaamaan vapaana, että näkisin miten ne liikkuvat ja käyttäytyvät. Jo tässä vaiheessa pystyin sanomaan että joo tuo ja tuo vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja isäntä kysyi että hei kuule, haluatko jäädä tänne pariksi päiväksi katsomaan ja ratsastamaan? Öööö, JOO?! =D Ei kun takas Badajoziin, kamat kassiin ja aamulla ekalla bussilla Zafraan joka on suhteellisen lähellä. Tallipoika Guchi oli vastassa, matka oli kovin hiljainen kun hän luuli etten osaa ollenkaan espanjaa. Vasta lähestulkoon perillä avasin itse sanaisen arkkuni ja poika rukka ajoi melkein ojaan ja älähti että helkkari, olisit heti sanonut ettei olis tarvinnut miettiä koko matkaa, osaisko sanoa mitään englanniksi. Hehheh!

Perillä meitä odotti liuta satuloituja hevosia ja hurrikaani Wilman jäänteet – tuuli puhalsi kukkuloilta hirmuisella voimalla, ja jännitti vähän mitä hevoset mahtaisivat tykätä myrskystä. Aamupäivän aikana testasin viisi oria. Aloitin 5 vuotiaasta

suurehkosta tummasta kimosta, "Domino" nimeltään, joka oli hyvin barokki, liikaakin. Liikkui polvet suussa erittäin näyttävästi mutta ei pystynyt kyllä lisäämään askeltakaan. Erittäin miellyttävä, sympaattinen hevonen silti.
Seuraavaksi sitten sainkin tulta alleni – 4 vuotias valkoinen söpöliini "Egeo", joka jo ensimmäisestä raviaskeleesta tuntui heti erilaiselle kuin nämä aiemmat.






Egeollakaan ei ollut ratsastettu vielä kauaa, alle puoli vuotta säännöllisesti vaikka satula oli ollut selässä jo vuosi sitten. Ori oli hyvin pirteä ja herkkä, liikkui isosti ja oli muutenkin kiva. Säkää noin 160, mutta kasvaa vielä joka suuntaan.

Seuraavaksi kentälle tuotiin "tordo vinoso" eli eräänlainen punainen kimo, 4 vuotias, ratsastettu vasta tosi vähän, hillittömän rauhallinen. Niin rauhallinen, että isännän piti heitellä kivillä persuksiin että sain sen laukkaamaan ;D Kaunis kuin karkki, liikkuikin hyvin, mutta minun makuuni liian vetelä. Tosin pre-hevoset kasvavat aina 7-vuotiaaksi asti ja saattavat muuttua hyvinkin paljon muutamassa vuodessa, mutta tämä poika vaikutti kyllä tosi lunkilta.


Sitten kokeilin 5 vuotiasta valkoista oria, "Iris", jo melko hyvin kehittynyt iso poika, äärettömän älykkään oloinen hevonen. Ei helppo, kuittasi heti virheistä, liikkui niin nopeasti ja isosti että hyvä kun pysyin kyydissä =P Tykkäsin silti, erittäin kaunis ja urheilullinen hevonen.



Viimeiseksi ratsastin 4 vuotiasta kimoa joka oli aika "cartujano", vanhanmallinen pötkylä, voimaa kuin pienessä kylässä mutta eleganssia hyvin vähän. Hevonen oli tosi symppis ja itse asiassa oikein kiva ratsastaa mutta ulkonäöllisesti ei sytyttänyt yhtään.

Aamupäivän ahkeroituani kävimme katsomassa varsalaidunta ja 1-3 vuotiaita oreja. Solera Bravossa varsat elävät puolivillinä isoilla laitumilla 3 vuotiaaksi asti, kunnes ne otetaan sisälle töihin, siitostammoilla ei ratsasteta ollenkaan. Ruunia ei ole laisinkaan ellei ole jokin terveydellinen syy kastraatioon. Kerran vuodessa puolivillit varsat ja tammat rauhoitetaan ruoan seassa ja rokotetaan ja katsotaan tietysti jokaisen ruokinnan yhteydessä että kaikki on ok. Tämän keväiset varsat olivat äärettömän uteliaita, ne juoksivat heti katsomaan kun astuimme heidän valtakuntaansa. Isommat varsat pysyttelivät kohteliaan välimatkan päässä mutta eivät suorastaan pelänneet ihmistä, tähän astisessa elämässään ihminen on merkinnyt niille vain ruoan tuojaa, ei koskaan uhkaa tai kipua.

Iltapäivällä sain ratsastaa kolmella aikuisella hevosella, ensin kuusivuotiaalla oriilla joka oli jäänyt ikäluokastaan "käteen" siittolalle, koska hevonen oli rotunsa edustajaksi poikkeuksellisen tavallinen ja hidasälyinen, minusta se vaikutti silti varsin mukavalle – kaikki on niin suhteellista. Ori oli jo hyvin koulutettu ja osasi piffit ja puffit, mutta niiden ulossaaminen olikin sitten toinen tarina. Hevonen oli silti erittäin mielenkiintoinen ratsastaa ja varsin symppis tapaus! Vietyäni sen takaisin talliin, katselin kun Ignacio ratsasti omalla ykköshevosellaan. Tallin kuningas, "Atiza", on niin sanottu cruzado eli andalusianhevosen ja jonkun muun rodun risteytys, suuri ja erittäin jalo ilmestys. Atiza on huippuälykäs eläin, tallipojan mukaan aivan liian älykäs, koska se oppii myös pahoja tapoja hyvin nopeasti ja tehokkaasti.



Väärissä käsissä se olisi luultavasti hengenvaarallinen, mutta tuolla Hänen Majesteettinsa käy lähes päivittäin tervehtimässä tammoja ja varsoja, ilman satulaa, pelkkä riimuun kiinnitettävä kuolain suussaan, esittää vapaana tallinpihalla (20 oria möykkää vieressä) espanjalaista käyntiä koira selässään kun isäntä napsuttaa sormia... Atiza debytoi tänä vuonna Espanjan mestaruuksissa Ignacion kanssa mutta sai GP-kürista "vain" 62% koska ori ei ollut ihan primakunnossa. Hevosella on niin uskomaton piaffe ja passage että tuijotin hypnotisoituna heidän treenaustaan, siitä ei piffit ja puffit paljon klassisemmaksi enää muutu! Kun Ignacio oli valmis, hän hyppäsi alas ja kysyi haluaisinko kokeilla hevosta. En voinut uskoa kuulemaani, mutta tallipojat vakuuttivat lähes yhtä hämmästyneenä että joo joo, niin se kysyi! Jalat tutisten kiipesin oriin selkään, ja kun sain jalustimet jalkaan, Hänen Majesteettinsa käänsi päänsä minua kohti, ja jos hevonen osaisi kohottaa kulmiaan merkitsevästi, kaikkea sitä joutuukin... HRM vaikutti ajattelevan. En oikein tiennyt mitä olisin uskaltanut tehdä, joten ratsastin aluksi vain hyvin tarkkaan Ignacion ohjeiden mukaan ravia pääty-ympyrällä, ja kun maestro totesi että okei, pärjään, sain kokeilla miltä tuntuu tehdä passagea pelkillä vatsalihaksilla ja sarjavaihtoja ajatuksen voimalla ja niin uskomatonta lisättyä ravia että ajattelin jo tarjotaanko tällä lennolla kahvia?! :D Ilmeisesti HRM ei tykännyt kyttyrää koska hän teki kiltisti kaiken mitä osasin pyytää. Ristus sentään mikä kokemus, "this is way better than sex" xD ... käteni tärisivät niin paljon etten pystynyt juomaan tarjottua kahvia, hyvä kun pystyin puhumaan, mitään kieltä, saatikka espanjaa (toim huom herrasväki ei puhu sanaakaan englantia).


Juuri kun luulin että okei, tämä oli tässä, minulle tuotiin vielä Iriksen isä, Duende (haltia). Duende on lähes 700 – kiloinen järkäle, siitosori, GP-tason kouluhevonen, leveä kuin ladon ovi, hillittömästi raakaa voimaa. Olin hieman epäileväinen että mitähän tästäkin tulee, kun oriin vakioratsastajat ovat paljon isompia ja pitkäjalkaisempia kuin minä, ja minulla oli vaikeuksia hallita pienempiäkin hevosia… kaikki hevoset oli ratsastettu hyvin pitkälti istunnalla, eli hevosia hallitaan keskivartalolla eikä niinkään kädellä ja jalalla, ja minulla kun on keskivartalon kohdalla pelkkä napa... =P
Noh, kiipesin kuitenkin Duenden kyytiin ja yritin saada siihen jotain tolkkua. Tein tietysti klassisen virheen ja yritin hallita voimaa voimalla, jolloin erittäin nokkela ja terveen egon omaava ori pysähtyi keskelle kenttää, ei liikahtanutkaan, ja kun pamautin raipalla oikein olan takaa, se alkoi lepuuttaa toista takajalkaa ;D katsojat nauroivat vedet silmissä, kyllä hävetti. Ja nauratti! Ei auttanut kuin aloittaa uudestaan, ja tosiaan ratsastaa vatsalihakset soiden kevyellä tuntumalla ja luottaa siihen että räjähtävä voima ei häivy mihinkään vaikka narut olisivatkin löysällä. No eihän se häipynyt, sen sijaan pääsin hieman juonesta kiinni ja Herra suostui armeliaasti esittämään pätkittäin aika kelvollista passagea ja piaffia (no piaffiin tarvittiin jo Ignacio seisomaan keskelle kenttää pahan näköisenä) ja sarjavaihtoja. Tosin niistäkin Herra sai aikaan farssin – pyysin YHTÄ yksittäistä vaihtoa ja vaikka kuinka varovasti yritin, sain yhden vaihdon sijaan aina 3-4 vaihtoa jokaisella, ja päälle valahtamisen raviin... no, ajattelin sitten kokeilla vaihtoja jokaisella, ja Herra tekikin 9 siivoa vaihtoa halkaisijalla, kunnes repesi kevyeen keskilaukkaan häntä suorana. Kiittiriitti? kyllä nauratti, varsinainen persoona! Kun tulin alas selästä ja talutin hänet talliin, Herra pysähtyi satulointikatokseen ja nuolaisi minua naamasta, kuin sanoakseen että no hei ihan hyvin se meni, aika symppis kaveri.

Seuraavana päivänä hurrikaanin kosteat jäänteet todella saapuivat Espanjaan, taivas aukesi ja vettä satoi aivan kaatamalla. Haimme silti laitumelta erään kolmevuotiaan josta olin aika lailla kiinnostunut, ja ai että olikin mielenkiintoista nähdä miten homma tapahtuu. Orien laidun rajoittui toiselta puolelta tallin lähistölle, ja ajoimme 3 lauman kingiä (tämä minun valintani oli tietysti se kingien kingi) portista toiseen tarhaan, jossa erotimme kaikki 3 omiin tarhoihin ja päästimme kolmannen pois, ja jätimme 2 muuta rauhoittumaan omiin osastoihinsa.


Seuraavaksi töihin otettava "Delantero" ajettiin sitten kapeaan käytävään, jonka saa suljettua takaa. Sitten käytettiin hyvin paljon aikaa ja kauroja hevosen houkuttelemiseksi riimutettavaksi. Hevonen ei varsinaisesti pelännyt, mutta pohti selvästi koko ajan että voi pahus, lapsuuden loppu, miten tästä vielä livistäisi? sitten harjoiteltiin riimussa eteenpäin kävelemistä, taas käytettiin runsaasti aikaa ja kauraa ja tupakkataukoja :D Hevonen osoittautui yhtä älykkääksi kuin sukulaisensakin, ja seurasi hetken päästä isäntäänsä ulos käytävästä. Sitä ei kuitenkaan vielä voinut varsinaisesti taluttaa, joten päästimme sen irti ja ohjasimme saarrettuna talliin, joka oli valmisteltu niin että avoin karsina odotti kutsuvana. Sinnehän se sitten menikin, ja muutaman tunnin kuluttua sain varovasti mennä isännän kera katsomaan sitä. Hevonen oli siis oikeastaan melko villi, ja siten vaarallinenkin, joten yritin muistella kaikkia "montyrobertseja" ja tekeytyä mahdollisimman vaarattoman oloiseksi. Voi mikä tunne kun Delantero söi kädestäni kauraa hetken kuluttua, en uskaltanut hengittääkään :D

Jäin edelleen miettimään kyseistä hevosta, joskus vaan tuntuu siltä että kemiat kohtaa – bongasin sen ensimmäistä kertaa kun kävimme katsomassa edellisenä päivänä orilaitumella olevia hevosia ja tämä kyseinen hevonen tuijotti minua hievahtamatta – ei katsonutkaan kahta muuta mukana ollutta ihmistä ollenkaan, vain minua?! Ja minä sitä, erittäin kaunis ja sopusuhtainen varsa, joka liikkuu niin että eturivi tarvitsee aurinkolasit. "Mikä hevonen TUO on?" , Ignacio nauroi että jaaha sulla onkin silmää laadulle, tämä taitaa olla paras näistä kolmivuotiaista mutta myös aika roikale. Delantero oli varsojen kingi ilmeisesti, erittäin nopealiikkeinen ja ketterä lapsi. Tallipoika/stunttipilotti Leo virnuili että rodeota luvassa kun tuota aletaan satuloimaan... hehheh.

Solera Bravossa varsat saavat kasvaa rauhassa. Espanja on pullollaan liian aikaisin aloitettuja pre-varsoja, jotka eivät vielä kykene asioihin joita niiltä vaaditaan – silloin otetaan mukaan kuvioihin serretat ja piikkikannukset ja muut väkivaltaiset apuvälineet.

PRE-hevoset kasvavat 6-7 vuotiaaksi asti, mutta toisaalta niiden käyttöikä jatkuu pitkälle kolmannelle kymmenelle "jos luoja suo", joten miksi kiirehtiä? Solera Bravossa ei käytetä ns. perinteisiä andalusialaisia apuvälineitä vaan painotetaan rentoutta, luontaista balanssia, tahtia, ilmavuutta, keveyttä. Hevoset polkevat piaffia rentona, vailla pakon tunnetta, lisäävät ravia ylpeä ilme naamallaan (kato mua!!), ja kaikkein vakuuttavinta oli kokea seuraava episodi ja osoitus luottamuksesta - - ->

Iltapäivällä sateen hetkeksi laantuessa ratsastin uudestaan kaksi hevosta, Egeon ja Iriksen. Tällä kertaa menimme isolle kentälle joka on tammalaitumen ja tammavarsalaitumen välissä – kivakiva… lisäksi oli satanut oikein kunnolla ensimmäistä kertaa 9 kuukauteen, joten kentällä olevat vesilätäköt olivat vähintäänkin eksoottisia. Tuuli edelleen voimakkaasti. Oli melko kylmä. Olosuhteet olivat täkäläisittäin lähes äärimmäiset. Molemmat hevoset olivat seisseet muutamia päiviä ennen eilistä testiratsastusta. Noooh, kiipesin kuitenkin tallin pihassa pikku Egeon kyytiin ja suuntasin Ignacion ja koiralauman perässä isolle kentälle. Ori teki muutamia katoamistemppuja heti kättelyssä, en olekaan ennen tehnyt tuplapiruetteja molempiin suuntiin kahdessa sekunnissa, en käsitä miten pysyin edes kyydissä?! Tuuria. Sen jälkeen esitimme erittäin pinkeää ja lennokasta ravia, mutta kun sain pikkupojan rauhoittumaan, se tuntui todella hyvältä. Yksin suuressa maailmassa, kaikkien tammojen keskellä, tuuli korvissa ja lätäköitä kavioiden alla, iiik! Todellinen testitilanne syntyi kun kaikki 30 tammaa päätti lähteä jytistämään laitumen toisesta päästä sinne päähän jossa me olimme, ostras, teki mieli paeta itsekin paikalta. Tallipoika/stunttipilotti Guchi vaan nauroi että pidä kiinni! kun Egeo spurttaili pitkin lyhyttä sivua ja hirnui tammoille häntä suorana. Se pysyi kuitenkin yllättävän hyvin käsissä ja rauhoittui heti kun tammat lakkasivat pukkipiereskelemästä...

Seuraavana kentän portilla (aukko matalassa kiviaidassa) odottikin jo seuraava potilas, Iris. Iris on muutenkin pinkeämpi ja vuotta vanhempana vahvempi kuin Egeo joten olin hieman jännittynyt että pysynkö ollenkaan kyydissä. Ignacio kiipesikin itse ensin selkään ja onneksi niin – viereisen laitumen tammavarsat päättivät tulla kanssa katsomaan ja laukkasivat monen sadan metrin päästä kukkulan rinnettä alas tanner tömisten ja villisti pukitellen kentän laidalle! Iris esitti sarjan liikkeitä ilmassa ja olin varma että jos vastaavaa tapahtuisi "minun" oriini Leon kanssa Suomessa, haluaisin sitten valkoisia ruusuja haudalle… :-o Muutaman levaden ja sarjapiruetin jälkeen Iris tokeni taas kuuntelemaan ratsastajaa ja vaikka tammat jatkoivat juoksemista kentän molemmissa (…) pitkissä sivuissa niin hevonen kuunteli moitteettomasti ratsastajaa. Jestas. Kiipesin sitten itse vielä selkään, ja vaikka tammat kirmasivat edelleen ja hevonen oli todella jännittynyt, se teki kuitenkin kaiken mitä pyysin ja sain sen lopuksi jopa rentoutumaan ja pärskimään ja venyttämään itse kaulaa eteen-alas, mikä ei ole superpinkeälle pre-oriille voimiensa tunnossa ihan pikku juttu =D Todellinen extreme-testi, huh.

Haikein mielin laskeuduin selästä ja vein hevosen talliin. Juttelimme vielä pitkät pätkät hevoskasvatuksesta ja rakenteesta ja näiden kahden viimeksi mainittujen hevosten ominaisuuksista. Kävin vielä heittämässä lentosuukon sille ihkulle Delanterolle… Sitten olikin jo aika hyvästellä hevoset ja loikata bussimatkalle kohti Madridia, hieman lähemmäs kotia.


Matka herätti minussa runsaasti ajatuksia ratsastuksesta ja ratsastuksen filosofiasta, kokoamisesta, rollkurista ja ylipäätään kouluratsastuksen ilmiöistä, niistä oma postauksensa jahka saan ajatukseni koottua kirjalliseen muotoon.

Palataan astialle =)

perjantai 30. syyskuuta 2005

Hollannin hässäkät vol 2

Raporttia hieman myöhässä, mutta parempi kuin ei milloinkaan? ;-)

Työmatkan yhteydessä kävin tiirailemassa muutamia myyntihevosia paikallisen tutun agenttini kanssa.
Punkkasin Maaseikin pienessä idyllisessä kaupungissa Belgian puolella, ja aamutuimaan lähdimme sitten ajamaan pitkin Hollannin, Saksan ja Belgian rajaa.
Ensimmäinen etappi oli Landgraafin seudulla Saksassa, jossa oli tarjolla kaksi nuorta ruunaa.



Ihan mukava tapaus, 4v oldenburgilainen, ulkkislisällä hp.20 000e. Ei sytytä.
Toinen kaupan oleva oli 3v ruuna, nätti rautias, hobbyhorse 12 000e. Ääh.
Itse paikka oli varsin hauska, viimoisen päälle nuoltu talli, maneesi ja pieni soma pihapiiri kukkaistutuksineen ja kiiltävän valkoisine hevosautoineen. Saksankielen taitoni on hinpan ontuva, joten agentti sai toimia tulkkina. Jaaa, lederhooose, ich laiks this plats.

Seuraava etappi oli Hollannin puolella. Esittelyyn saapui 3v ori, enteellisesti nimeltään "Diablo". Pihassa rytisi kun lautakasa kaatui tuulessa ja vaikka mitä häiriötä, mutta tämä kukkopoika vaan katseli tyynenä ympärilleen. Terve ego ;D



Varsin mukava nuoriherra, elastiset liikkeet, kompakti pakkaus. Nam. Vielä hiukan villi ja viriili. Hyppääkin varmasti. Tästä oli pyynti 12 000e.

Sitten suuntasimme nokan kohti Belgiaa, Breen kaupunkiin jossa on iso ja maineikas hevoskeskus, Berkenbroeck.



Katsastimme useammankin nuoren hevosen, joista ehdottomasti upein oli Takashi van Berkenbroeckin poika, 4 vuotias upea ori. Löytyi niin liikettä kuin hyppyäkin... 17 000e. Ei huono hinta-laatu, ja agentti ostikin sitten tämän itse!




Lopuksi kävimme vielä Hollannissa eräässä estetallissa, jossa eteemme kiikutettiin toinen toistaan huvittavamman näköisiä eläimiä - epäonnistunutta estehevosta kaupattiin kouluhevosena kun oli laitettu tukka sykeröille ja valkoiset pintelit jalkoihin... juu ei mene läpi. Lopuksi maneesiin tuotiin kuintekin sellainen liitokavio, että Neiti Koon leuka loksahti auki:



4 v ruuna liikkui erittäin hienosti, kaikenkukkuraksi se oli todella nöyrä ja kevyt ratsastaa, ikäisekseen varsin kiva ja valmis hevonen. 17,500e. Tällä olisi ensi kaudella viisvee cupin palkintojenjaossa ;-)

Kaikenkaikkiaan tuli taas opittua paljon, siitä mikä on oleellista hevoskaupassa ja että laadun käsite on kovin suhteellinen... Hieman kyllä hävetti suorastaan vaivata tätä herraa, hän toimittaa lähinnä 50t-200t e arvoisia estehevosia pitkin maailmaa, mutta näytti olevan silmää koulupotentiaalillekin. Ja silmää pikku Neiti Koon kiusaamiseksi: "se takashilainen karkki olisi edelleen myytävänä, aika kiva, tuu koittamaan?" How evil >;D

keskiviikko 16. helmikuuta 2005

Kaun/histettu Talli.

Heureka!

Miksi talliympäristön pitäisi olla tylsä ja miehinen?
Miksi kylmää betonia ja ikkunan alla romua?

Jos/kun joskus rakennan itselleni (tai ystäväni T:n kera xD) tallin, siitä tulee ehdottomasti tyttömäinen. Lottovoiton sattuessa toinen vaihtoehto on Bloody Luxury , mutta tää cross-maalaisromanttinen tyttöjuttukaan ei ole yhtään pöllömpi. Hah.

Eli. Picture this:
Tallista tulee sitten ehdottomasti punamultainen. Valkoisilla ikkunanpielillä ja kulmilla. Punamultaa läästitään seiniin säännöllisin väliajoin, jotta seinä hehkuu kauniin punaisena aina. Ikkunat ovat tietysti moniruutuiset ja ikkunalautojen alle laitetaan laatikot ja pelargonioita. Ikkunoihin nyplätään söötit pitsiverhot, joiden läpi tamma-asukkaat voivat tiirailla maailman menoa.

Talli on sisältä kalkittu puhtaan valkeaksi, ja tammat häädetään joka kesä laitumelle jotta päästään kalkitsemaan uudetaan pikku kätösillä kakkatahrat piiloon.
Satulahuone on luonnollisestikin tip top, jos nyt sillä hervottomalla tavaramäärällä saa mistään siistiä. Telineet notkuvat kiillotettuja koulupenkkejä ja paksuja villahuopia ja englantilaista laatunahkaa olevia kauniisti ommeltuja suitsia, lattialla on värikäs räsymatto ja rario laulaa klassista musiikkia tai vanhoja suomitangoja tammahevosten iloksi. Kaffekeitin pulputtaa ja pulla tuoksuu.

Tallilla on luultavasti "hiirikissa", mutta se on niin nirso ja lellitty, että se kelpuuttaa ravinnokseen vain tuoretta kalaa ja sisäfilettä. Siksipä hiirien varulle on viritetty perinteisiä loukkuja - purkamaan niitä ei kyllä aleta, sitävarten on miehet :D

Aitojen ainoa oikea materiaali on valkoiseksi maalattu lankku.
Ja tytöillä päällä lapalaskosloimet ja aluspaidat, tytöt tietää miten kurjaa on kun vaatteet hankaa.

Tytöillä pitää olla toki maneesi. Sekin on punamullattu valkoisin pielin. Ja kukkaistutuksia reunuksilla. Ja isot peilit. Ja poppilaitteet että voi kuunnella tammoja tanssittavaa musiikkia.

Irlannin valtionsiittolan siitosorhit asuu muuten näin tyttömäisesti:


Jätkät asuu hienommin kuin monet irlantilaiset!

Meille ei kyllä tulisi tuommoisia yksiöitä. Eikä keltaisia seiniä. Yäk.

Noniin. Enää ei puutu kuin timpurin taidot ja äkkirikastuminen, mutta ei puututa sivuseikkohin, hah.

tiistai 15. helmikuuta 2005

Surreality TV

Tervetuloa seuraamaan surreality tv:n kuvauksia tänne tallille!

Kulissit: talli meren rannalla
Aika: aurinkoinen talvipäivä, tiistai 15.2.
Pääosissa: Paleleva Pilotti, Musta Muuli, Keltsu ja Korskea Orhi
Special Guest Star: kettu repolainen
Ohjaus: ei toimi, eikä myöskään jarru
Puvustus: riittämätön

Juoni tiivistettynä:
Pilotti lähtee tallille ratkaisemaan kuviokellunnan mysteerejä. Aurinko paistaa, hän katselee ikkunasta, toteaa että näyttääpä lämpimältä. Näyttää, niin.

Pilotti chitchattaa tallityöntekijän kanssa, satuloi potilaan numero yksi. Musta Muuli on ollut hieman villi, pilotti lähtee uhmaamaan kohtaloaan pusikkoon.

Pilotti kaipaa villahousujen ohella ajovakaudensäätöjärjestelmää, Musta Muuli hortoilee tien laidalta toiselle hiirenjälkiä seuraillen ja tasaisin väliajoin nytkähdellen ja sätkien.

Metsätie aukeaa edessä puuterilumen pehmentämänä ja Pilotti päättää antaa Muulin hieman vetristää koipiaan. Pahaksi onneksi Special Guest Star, kettu repolainen tiirailee tien laidalla ja ehkä sillä hetkellä tuntuu hyvältä ajatukselta lähteä juoksemaan Muulin edestä hännänpää vipattaen. Muulista eikä varsinkaan Pilotista se ole ollenkaan hyvä ajatus, ja parivaljakko poistuu villisti pukitellen ja röhkien pahan pedon kanssa eri suuntaan.

Tässä vaiheessa Pilotti ei tunne enää vilua, eikä hevostakaan samaksi - Musta Muuli esittää passagea häntä selän päällä ja on selvästi edelleen tohkeissaan.

Uusi yritys laukata pitkä mäki ylös.

Think again.


Puolen kilometrin holtittoman pukkilaukan ja sutimisen jälkeen tallille paluu tuntuu hyvältä idealta.

Pilotti vääntää Muulia vielä tallin ratsastuskentällä, eikä se ole lainkaan muuli, vaan on selkeästi löytänyt maastolenkin aikana sisäisen kouluratsunsa. Jee!

Väliaika, ei kahvia eikä pullaa


Tällä välin Korskea Orhi on askarrellut karsinassaan ja naarmuttanut jalkojaan hokeilla. "Kato nyt, mä en voi mennä töihin, mua sattuu", Orhi valittaa ja tiristää mikroskooppisen tipan verta. Pilotti ei pehmene vaan satuloi Orhin kylmästi ja marsittaa sen kentälle.

Keltsu, jolla on lutkamainen kiima, huomaa Korskean Orhin ja peruuttaa treenatut pakaransa aivan aidan viereen. Orhin veri lakkaa kiertämässä aivoissa, eikä Pilotti tahdo päästä millään selkään jäätyneiden koipiensa kanssa.

Pilotti luettelee kaikki tuntemansa kirosanat neljällä eri kielellä.
Ohri tokenee.

Orhi on valtavan hieno ja murunen paitsi 3/4 ajasta, jolloin se flirttailee Keltsun kanssa ja protestoi Pilotin vaatimuksia keulimalla ja esittämällä parhaan repertuaarinsa kevätjuhlaliikkeitä.

Pilotti miettii uudestaan uravalintaansa. Vieläkö ehtisi marsujenkasvatuskurssille?


Väliaika, ei vieläkään kahvia eikä pullaa



Keltsutamman keikistely kostetaan ja se haetaan töihin.

Note: vaaleansininen lammaskuvioinen fleecehuopa tekee dressage queenista ei-katu-uskottavan.

Uudelleen jäädytetyt kintut eivät tahdo ponnistaa jättiKeltsun selkään vaan Pilotti kinkeää kyytiin möykyn päältä. Talliteineiltä ei heru rispektiä.

"Toi täti ei päässy selkään!"

Pilotti pyöräyttää silmiään ja tammansa kentälle.

Keltsu ei keskity, vaan haluaa Varsoja. Mielellään heti. Keltsu huutelee Orhille, joka vastaa tallista. "Kyllä rakkaani, heti kun saan tämän oven sijoiltaan".

Pilotti vetristää jäätyneitä jäseniään vääntelemällä Keltsua avoon ja sulkuun ja vastaan ja taakse ja eteen. Keltsu reklamoi kevyesti.

Pilotin auto ei käynnisty. Pilotti ei hämmästy, vaan lyö kerran kojelautaan ja päästää ruman sanan - micra ymmärtää yskän ja vie Pilotin kotiinsa.




Haluamme kiittää:
Aurinko, hokit, hokkiavain, jengatappi, pitkät kalsarit, koulupiiska, lumi, roeckelin hanskat, micran nopea lämminpuhallin (piäni kone kuumuu äkkiä xD)

Haluamme löytää:
Testosteronin rajoittimen, ohjaustehostimen, jarrut, ajovakaudensäätöjärjestelmän, maneesin.

keskiviikko 9. helmikuuta 2005

Tätiratsastajat

Varoitus! Seuraa karkeaa yleistystä ja sarkastista tekstiä.

Tätiratsastaja - sanaa pidetään jostain syystä lähes kirosanan veroisena kassarana, jolla voi mollata tietynlaista hevosista kiinnostunutta ihmisryhmää. Onko tätiratsastaja sittenkään paha ihminen? Ei kai.

Tätiratsastajat voi jakaa vaikka miten moneen ryhmään, mutta jaetaan ne nyt kylmästi vain kahteen pääpoppooseeen.

Maalaistädit ja Kaupunkilaistädit.


Kaikkein Tätien yhteinen tunnusmerkki on, että he pitävät aidosti hevosista ja ehkä ratsastuksen tuomasta liikunnallisuudesta (joka voittaa aerobicin mielekkyyden kuus-nolla), Tädeillä on riittävästi euroja itsensä ja hevosensa hellimiseen, Tädeillä on usein myös mittava määrä ratsastuksen teoriakirjoja ja albumikaupalla kuvia muruistaan.

Tätiys ei katso ikää eikä sukupuolta, tätiys on mielentila.

Maalaistädit pitävät usein hevosiaan kotona, heillä on usein muitakin eläimiä kuten muutama koira ja hiirikissoja. Maalaistäti ei hötkyä turhasta - hän hoitaa hevosiaan rennolla ja perinteisellä otteella ja ratsastelee metsäteillä vailla sen suurempia urheilullisia tavoitteita. Maalaistäti ei välttämättä kuulu arkojen tätien ryhmään, vaan painelee menemään Teivosta pelastetulla lämppärioriillaan pitkin puskia, naapurien ja vakuutusyhtiön kauhuksi. Maalaistäti on silti mukava ja harmiton tyyppi, ja hänen hevosensa ovat lupsakoita ja tyytyväisiä eloonsa. Maalaistäti voi olla myös Ponitäti, joka kiertää poniensa kanssa näyttelyjä ja pitää pienistä ja paksuista asioista. Yleensä ponien määrä kasvaa eksponentiaalisesti vuosien myötä, ja niin Maalaistädistä kuin Ponitädistäkin voi tulla Kylähullutäti, joka vetää heinäpaaleja pulkassa pipo päässä - heinäkuussa, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina.

Maalaistädin alalaji on Luomutäti, joka tuhahtelee paheksuvasti "kaupunkilaisten kotkotuksille" ja syöttää hevosilleen vain omalta pellolta niitettyä irtoheinää ja itsekasvatettuja yrttejä, pajukerppuja ja yöksi olkea. Luomutäti taitaa nikamien naksauttelun ja bachin kukkaterapian konstit, vannoo pihaton nimeen ja kumartaa LH-guruja. Luomutädin hevoset usein vain oleilee, paitsi silloin kun Täti venyttelee niiden jalkoja tai opettaa niille kaikenlaisia kirjoista lukemiaan temppuja. Luomutädin hevoset ovat luultavasti hyvin tyytyväisiä ikuiseen keskenään lomailuun, mutta Luomutädin kaverit voivat joskus vähän kypsähtää mustavalkoiseen käsitykseen hevosenpidosta.

Kaupunkilaistäti taas pyörittelee silmiään kuunnellessaan Luomutädin juttuja, ellei hän ole wannabe-luomutäti. Niitäkin on. Kuulemma. Kaupunkilaistädeissä löytyy selvästi kaksi alalajia, Tuntitäti ja Omistajatäti. Tuntitäti käy kerran viikossa ratsastuskoulun sennutunnilla ja haluaa aina mennä Maijalla, koska Maija on kiltti ja kaunis. Tuntitäti on hiukan arka, eikä halua hypätä esteitä tai laukata maastossa paitsi jos Maija on erityisen kiltillä päällä. Tuntitäti laittaa hevosen mielellään itse kuntoon ennen tuntia nähdäkseen, onko Maija tänään hyvällä tuulella, ja jos Maija vaikuttaa happamalta, se saa lahjukseksi muutamia kuivattuja leipiä ja kannustuspuhetta. Tuntitädillä ei ole mitään suuria kilpailullisia tavoitteita, mutta hän saattaa joskus osallistua tallin seurakilpailuihin, joissa Maija kuskaa häntä armeliaasti koko C-merkin koulukokeen kunnialla loppuun saakka. Tuntitädin toimiston työpisteessä komeileekin muutama ruusuke, vieressä Tuntitädin Tuntitätikaverin ottama kuva jossa Maija käy hetkellisesti peräänannossa.

Omistajatädillä on pätäkkää, ja hän on halunnut siirtyä Tuntitädistä Omistajatädiksi, ostamalla itselleen joko hieman liian vaikean mutta ah niin kauniin ja hienon Prinsessan, jota hän todellisuudessa hieman pelkää mutta mitäs siitä, ainakaan Prinsessalta ei puutu mitään mitä Loesdau Suomeen kantaa. Fiksumpi Omistajatäti on ostanut pesunkestävän Tätihevosen, jonka kanssa hänellä on hauskaa, ja joka kiikuttaa Tätiä kiltisti kisaradoilla ja jonka kanssa Täti voi valmentautua aiheuttamatta Medihelin valmiustilaa.

Klassinen tätihevonen on esimerkiksi rehti ja lupsakka suomenruuna, joka rakastaa tätiään ja täti sitä, tai hieman vanhempi ja rutinoitunut puoliverinen, joka osaa jo kaikki kiemurat ja on hypännyt kerrostaloja - Tädin vaatimat pikku esteet ja temput suoritetaan kädet taskuissa ja Täti edistyy. Omistajatädin tunnistaa yleensä hienoista varusteista ja siitä, miten niistä varuisteista voi puhua tuntikausia... "Penan uusi estesatula (jota täti käyttää kerran kuussa The Estetunnilla) ei istu ihan niinkuin mä haluasin, ne Cair-toppaukset ei sittenkään ollut meidän juttu, pitää taas tilata satula-auto", "Oletko nähnyt niitä uusia Anky-huopia? Ostin juuri kolme eri väristä, mutta sitten piti ostaa tietysti niihin mätsäävät pintelitkin... kyyhkysen sinisiä oli sitten vaikeaa löytää!"

Omistajatäti on haalinut kaappinsa täyteen erilaisia lisäravinteita ja purkkeja ja purnukoita, varmuuden vuoksi, eihän sitä tiedä mikä Penaan tai Prinsessaan iskeytyy. Omistajatäti haluaa hevosensa parasta tietenkin, mutta joitain ylilyöntejä on joskus ollut hieman havaittavissa köhhh :)

Tätiratsastajat pitävät itseasiassa Suomen vaatimatonta hevosbusinesta yllä monin tavoin. Ilman Tätejä ei olisi niin montaa varustekauppaa, ei poninkasvatusta, kaikki vanhat rataraakit päätyisivät automaattisesti makkaratehtaalle, ratsastuskoulut autioituisivat ja hevoskirjojen kirjoittajilta loppuisi leipä pöydästä, satula-autot jäisivät pihaan seisomaan ja seurakilpailut kuihtuisivat tykkänään.

Tädit ovat ystäviämme!


(PS toim huom kirjoittaja on wannabe-täti joka ei halua hypätä ja joka pukeutuu sointuviin väreihin hevosensa kanssa, hahah)

tiistai 18. tammikuuta 2005

Kentauri.

Kuran keskellä jotain ylevää vaihteeksi ;-)

Tiedättekö, joskus kun sitä ratsastaa pimeällä ja märällä kentällä, vaipuu ajatuksiinsa, "ehtisinköhän mä vielä postiin? Pitäisi tiskata... niin ja käydä tankkaamassa auto... pitäisiköhän se pestä samalla? Ääh, kurastuu heti kumminkin näillä keleillä" , havahtuu huomaamaan että perhana, mähän istun tässä rennosti ja ja hevonen on kuulolla, ja saattaa olla että pääsee ohikiitävään kentaurihetkeen.

Tänään kävi vaihteeksi niin, että hölkyttelin menemään eräällä testosteronia pursuavalla ratsullani, joka hyrräsi vähän kuumana ja hörhötteli kentän viereisessä tarhassa oleville ponitammoille, ja yritin vaan saada sen rentoutumaan ja kuulolle. Ympyrällä ravaillessamme hevonen tuntui yhtäkkiä epätavallisen rennolta ja letkeältä, ja kun hiukan kiristin omaa istuntaani syvemmälle satulaan ja oikaisin ruotoni, jotain merkillistä tapahtui. Hevonen asetteli pitkät vempulasäärensä syvälle runkonsa alle, nousi niskasta, kasvoi metrillä - huisi ylämäki-efekti oli valmis :D Hevonen oli hetken todella herkkä, rento mutta jäntevä, notkea, kuin äärimmilleen viritetty jousi, täynnä energiaa joka odotti suuntaustaan. Täydellistä kentauri-hetkeä kesti ehkä muutaman armollisen sekunnin, jonka katkaisi raa'asti ponitamman hirnunta. "Iiiihahana Orhi", se huusi selvästi.

Juuri tuollaiset ohikiitävät herkkuhetket saavat homman tuntumaan mielekkäälle. Jaksaa taas puurtaa mudassa ja tuiskussa, odottaen niitä muutamia kertakaikkisen täydellisiä hetkiä. Tätä lisää. :)


maanantai 10. tammikuuta 2005

Aika Kallista... Elämä On!

Ratsastusta pidetään edelleen elitistisenä harrastuksena. Hevosista ja tallielämästä mitään tietämättömät tuttuni kuvittelevat usein, että Suomen ratsastuskoulut ja yksityiset vuokratallit ovat pullollaan hienoja eurooppalaisia rotuelämiä joita bättre folk rakennekynsitädit hoitavat burberryynsä kietoutuneina, käyvät kisoissa kaiket viikonloput ja siemailevat shamppanjaa jetset-meiningistä uupuneina. Glamouria! Euroja! Elitismiä! Vauhtia ja vaaraa!

Totuus on kuitenkin hieman toisenlainen. Kuka tahansa ratsastusta oikeasti harrastanut hymähtelee jetset-kuvitelmalle huvittuneesti, tai jopa hieman katkerasti. Glamouria... I wish! Todellisuudessa suurten kansanjoukkojen harrastama ratsastus on suorastaan edullinen ja arkipäiväinen harrastus. Suomen Ratsastajainliiton hyväksymissä ratsastuskouluissa pääsee harrastamaan hevostelua tunnin ajaksi, hintaan 14-30 euroa (hintahaitarin yläpäässä pk-seutu, kyllä maalla on mukavaa). Hintaan sisältyy harrastamiseen tarvittavat välineet eli hevonen varusteineen, fasiliteetit (kenttä, maneesi), intensiiviopetus koulutetun opettajan johdolla, tarvittaessa ratsastuskypärä, mahdollisuuksien mukaan myös muuta hevosopettelua, kuten satulointia ja hevosen hoitoa ennen ja jälkeen ratsastuksen.

Omia varusteita aloitteleva ratsastaja ei tarvitse juuri lainkaan - ratsastuksen saloihin pääsee sisään kumisaappaissa, verkkahousuissa ja mukavan hengittävässä ja lyhyessä päällystakissa. Ainoastaan kypärä (40e ->) ja hansikkaat (2e ->) ovat suositeltavia alkuostoksia. Hyvät varusteet toki lisäävät mukavuutta, mutta ratsastushousuja saa muutamalla kymmenellä eurolla, samoin kelpoja ratsastussaappaita. Muita kuluja kertyy vakuutuksista (esim seurajäsenyys johon kuulu vakuutus, 20-45e vuosi iästä ja seurasta riippuen), matkakuluista ja kaikesta siitä oheisoppimateriaalista, jota ratsastukseen hurahtanut alkaa nurkkiinsa laahaamaan... ;)

"No mut eikä kun... " älähtää pääkaupunkiseudulla asuva harrastaja. Okei, Suomi on eriarvoinen eri osissa maata, mitä tulee ratsastusharrastuksen kuluihin. Suurten kaupunkien maneesitallit nyppäävät surutta 25-30 euroa samasta palvelusta, kun maalaisserkut pääsevät jopa puolet halvemmalla. Maalla asuvat saattavat saada jopa parempaa palvelua - harvalla suurella kaupunkitallilla pääsee hölkyttelemään metsäteitä, ryhmäkoot ovat maalla usein pienempiä ja siten opetus yksilöllisempää. Myös hevosten olot on vaikeampi järjestää lajinmukaisiksi kaupunkien sykkeessä, maalla on edullisempaa ja enemmän tilaa rakentaa isot tarhat ja päästää hevoset kesällä laidunlomalle.

Maaseudun auvoa rikkovat pitkät välimatkat. Tallille ei pääse julkisilla ja pyöräilymatkakin saattaa olla liian pitkä, on oltava auto. Maaseututallilla kävijä häviää ehkä matkakuluissa, mutta voittaa kokonaispotissa: tuntien hinnat ovat halvempia, eikä takahikiän tallille tarvitse pukeutua yhtä katu-uskottavasti kuin Helsingin Keskustallille.

Yhtä kaikki, väittäisin että ratsastus on edullisimpia ja turvallisimpia lajeja, kun paikka on valittu oikein ja omat taidot ja rajat tiedostetaan. Ratsastuksen voi aloittaa kaiken ikäisenä, ja se on ainoita lajeja, joissa miehet ja naiset kilpailevat samoissa sarjoissa aina olympiatasolle asti. En tiedä, mitä maksaa esimerkiksi jääkiekkoharrastuksen aloittaminen isossa seurassa, mutta veikkaan että ihan halvalla siitä ei selvitä. Lisenssimaksut ja varustehankinnat nielevät satoja euroja jo ennen kuin ollaan päästy jäällekään. Tilastollisesti eniten tapaturmia sattuu jalkapallossa, jääkiekossa, sählyssä, rullaluistelussa ja lenkkeilyssä. Hevosen selästä putoaa helposti. Aloittelija mätkähtää tantereeseen ennemmin tai myöhemmin, ja se on hyvä tiedostaa lajia aloittaessa... mutta suurin osa maakosketuksista hoituu mustelmalla, hiekan pyyhkimisestä housuista ja kiipeämällä takaisin selkään. Henkinen kolhu on usein suurempi kuin fyysinen - on pelottava tunne kun ei hallitse "välinettään" eikä omaa tasapainoaan, ja tuiskahtaa maahan lähes 2 metrin korkeudesta, ja vielä kaikkien nähden.

Niin. Mihin se glamour ja vauhti ja vaara jäi? Tarpoessani kuraista kinttupolkua hakeakseni tarhasta karvaisen ja mutaisen epämääräisesti hevosta muistuttavan eläimen, vannon taas kerran muuttavani muille maille. Hevosten arkinen treenaaminen talvisessa räntäsateessa ja kesällä kärpästen ja hien maustamana on kaikkea muuta kuin glamouria. No, jotain perää kuvitelmassa kyllä on - vauhtia ja vaaraa on kyllä tarjolla yllin kyllin, jos sitä haluaa. Suomessa on tuhansia kilometrejä metsäteitä joilla kirmata, ja aina löytyy isompia esteitä ja rodeohärkiä muistuttavia hevosia niitä haluaville. Mutta se on sitten jo ihan toinen tarina. :)



maanantai 3. tammikuuta 2005

Hollannin Hässäkät

Siirretäänpä heppajuttuja Kepposista tänne...
Jouluviikon alussa kävin Hollannissa katsastamassa myyntihummia espanjalaisen heppakauppiastuttuni mukana, tulipa nähtyä hienoja hevosia ja mielenkiintoisia sattumuksia... ;-)

Raahauduin maanantaina aamukoneella Brysseliin, vain kuullakseni että ystäväni espanjalainen heppakauppias Hra R tuleekin vasta iltapäiväkoneella, great. Tulipa tieteellisesti testattua, että nelisataasivuisen britticosmon parissa saa menemään 4 tuntia, mutta olo oli kamala :p

Hra R:n vihdoin saavuttua lähdimme paikallisen heppadiilerimme matkassa kohti Hollannin rajaa. Majailimme aivan kolmen maan rajalla Hollannin puolella, Maastrichtistä 35 kilsaa pohjoiseen.



Maanantai-iltana emme ehtineet mitään heppoja enää katsastella, sen sijaan kävimme Maaseikissa, joka on historiallinen pittoreski pikkukaupunki Belgiassa aivan rajan tuntumassa. Siellä kerroimme kuulumisia ja söimme runsaan illallisen asiaankuuluvine belgioluineen, nami nami!

Tiistaina alkoi sitten varsinainen action. Aamu valkeni kirkkaana ja hitsin kylmänä - tarvitaanko täälläkin muka villahousuja häh?! Onneksi Diilerimme odotti jo lämpimässä autossa, ja lähdimme köröttelemään kohti itäistä Hollantia. Diilerimme oli katsonut valmiiksi sopivia heppoja meille kokeiltavaksi, ja ensimmäinen niistä majaili noin tunnin ajomatkan päässä pienessä kylässä, jossa näytti olevan talli jokaisella pihalla.

Hollantilaiset pikkutallit ovat ihan uskomattomia! Koska 16 miljoonaa holskia on ahtaunut pienelle läntille (477 as/km2), myös maaseudulla on huomattavasti ahtaammat olot kuin täällä harvaanasutussa pohjolassa. Rakennukset ja oikeastaan koko pihapiiri on tehty kivestä. Huvittavin systeemi löytyi juuri tuosta ensimmäisestä käymästämme paikasta - pikkiriikkiselle alueelle oli mahdutettu 10 hevosen talli, talliin kiinni älyttömän pieni maneesi, kävelykone, pieni kenttä ja asuintalo. Koko setti muutaman aarin alueella, ja kaikki kivetty samanvärisellä harmaalla tavaralla. Niin vaan sielläkin asui monen kymmenen tuhannen euron arvoisia kilpureita, joista sitten kokeilimme yhtä siinä pienessä maneesissa. Isoihin ulkokenttiin tottuneelle epsanjalaispilotille se tuotti hieman vaikeuksia, heppu meinasi ratsastaa päin seinää useamman kerran ;D

Seuraava kohteemme oli pohjoisempana, jossain Arnheimin lähistöllä Saksan rajan tuntumassa. Tämä talli oli ihan eri luokkaa, todella iso ja valoisa, ympärillä avautuivat hevos- ja lammaslaitumet. Meille tuotiin avaraan maneesiin hevosia toisensa jälkeen, ensimmäiseen ihastuin itsekin! Kyseessä oli 4 vuotias hurmaava mustanruunikko ruuna ( isä Olympic Ferro ), joka osasi jonkin verran hypätäkin mutta jestas mitkä liikkeet sillä oli! Kaiken lisäksi tämä musta ruuna oli ihan saman näköinen kuin Espanjaan jättämäni rakas "Negrito", taisivat olla sukulaisiakin jotain kautta. No tämä keijukainen oli joka tapauksessa vähän tunari esteillä mutta ah sipsuttelin sillä kierroskaupalla virne naamallani, Diilerimme jo nauroikin että ahaa, ehkä tää ei lähde Espanjaan, mutta Suomeen ...? No, laihalla lompakollani ei shoppailla kalliita kilpureita hetken mielijohteesta, mutta se oli juuri sen tyyppinen hevonen, jonka olisin kyllä kernaasti ostanut. Todella ryhdikäs, energinen, herkkä ja kaunis nuori ruuna. Nam!



Seuraava potilas oli 5 v rautias läsipää sukkajalka, 170 senttinen iso ruunanrohjo jolla oli ponin pää :D Tämä oli selkeästi jo sitä mitä haettiin, ruuna hyppäsi mitä tahansa eteen pistettiin ja hirmuisen korkealta vielä. Todella varovainen ja ketterä hevonen. Seuraavaksi maneesiin tuotiin aivan käsittämättömän ruma elukka, Herra R ja Diileri puistelivat päätään. Hevonen oli 6 vuotias tummanruunikko jättimäinen pitkä ruuna, jolla oli metrin mittainen hauenpää, ja joka laukkasi nelitahtista kökkölaukkaa ja yritti toistuvasti päästä eroon pilotistaan. "Yksikään muulinpäinen hevonen ei hyppää", Herra R kommentoi nuivasti, ja nyrpisteli nenäänsä. Armollisesti hän kuitenkin kiipesi ruunan kyytiin muutaman esittelijän lämmittelykierroksen jälkeen. Edelleen nenä nyrpyssä hän yritti pysyä kyydissä kun ruuna esitteli repertuaarin liikkeitä ilmassa, tuijotti pilottia yläkautta silmiin ja oli kaikin tavoin kamala ratsastaa.

"Koita nyt kuitenkin pari estettä", Diileri tokaisi. Ruuna muuttui kuin taikaiskusta, esteelle käännettäessä se lähti kuin telkkä pöntöstä ja suorastaan räjähti esteen yli. Teimme aina vaan korkeampia ja leveämpiä oksereita ja ruuna lensi yli niin valtavalla voimalla, että Herra R olisi tarvinnut jo laskuvarjoa! Tolkuton scuuppi, huh. "Tällä on suussa jotain vikaa", Herra R totesi ruunan katsellessa häntä toistuvasti yläkautta silmiin. "Mutta hitto, mitään en enää sano muulin päästä!" :D

Hyppytyyppauksen jälkeen minut pistettiin itse sen selkään kokeilemaan minkälainen se oli sileällä, olipa siinä kummallinen hetkupeppu ruuna. Omistajan mukaan hevonen oli ollut ennen naisratsastajalla ja vähän arasteli miehiä, ja se olikin allani huomattavasti rauhallisempi kuin miespuolisilla testipiloteilla. Loppujen lopuksi se lönkötteli rauhallista ja tahdikasta ravia rennossa muodossa. "Mikä vika tällä suussa oli?", kuittasin kiusoitellen, "olisko se vika kumminkin ollut sun rautanäpeissä?" Herra R pyöritteli maneesin pohjaa kengän kärjellä, nyökytellen myöntelevästi. "Niin kai... Kouluratsastajat. Huoh."

Sen jälkeen lähdimme ajamaan takaisin etelään, ja 400 kilometriä täräyteltyämme olimme takaisin lähtöpisteessä. Kävimme Diilerimme omalla tallilla katsomassa muutamaa hevosta, joista ensimmäinen oli villisti pukittava 5 vuotias tamma, jonka selässä Herra R kävi poukkimassa mutta ei tykästynyt. Seuraavana testattavaksi tuotiin hauska paksu darcolainen 4 v ruuna, joka kyllä hyppäsi rehellisesti mutta ei esittänyt mitään sensaatiomaisen upeaa.
Sitten Diilerimme toi maneesiin oman kasvattinsa, 2 vuotiaan mustan orivarsan, joka sai esitellä taitojaan irtohypytyksessä. Varsa oli jo oppinut menemään käskystä esteen yli, ja sillä oli selvästi hauskaa irroitellessaan maneesissa pienten esteiden yli. Sitten Diileri toi 4 vuotiaan uuden aarteensa maneesiin hyppäämään irtona, käsittämättömän kaunis ruuna Quidam de Revel'stä ja huippuemästä. Tuijotimme Herra R:n kanssa suu auki kun ruuna tanssi ympäri maneesia ja hyppäsi oma-alotteisesti valtavalla loikalla pienen esteen yli, käsittämätön tekniikka ja tasapaino. Diileri myhäili tyytyväisenä, "aika hyvä ostos, eikö?". Joo. Saako noita myös mustana? ;D



Pitkän päivän päätteeksi lähdimme taas Maaseikiin pitkälle ja hartaalle illalliselle. Mukaan liittyi Diilerin kreikkalainen hevosenhoitaja ja ratsuttaja, eli meillä oli varsin kansainvälinen seurue.

Keskiviikkona lähdimme ajamaan taas aamutuimaan. Illalla nautitut gintonicit lurputtivat edelleen silmiä, mutta suuntasimme reippaasti autobanhia pitkin kohti Kölniä, Saksaa. Maisemat muuttuivat oleellisesti heti rajan jälkeen, ja tiiviisti rakennettu nukketalomainen näkymä muuttui laajoiksi pelloiksi. "Katsokaa nyt, meillä on heinä jatkuvasti kortilla ja nämä jättää niitä mätänemään pellolle", Diileri mutisi osoittaessaan pelloilla kököttäviä paalikasoja.

Lopulta löysimme Diilerin auton navigointilaitteiston avulla pieneen tuppukylään, jossa ratsut odottelivat. Diileri parkkeerasi auton aivan keskelle kylää ja hiukan äimistyneenä katselimme ovia. Siis onko tuolla jonkun oven takana talli?! Keskellä korttelia? ... Seurasimme Diileriä ovelle ja meinasimme pudottaa silmät päästämme - ovesta tosiaankin avautui sisäpiha, josta pääsi niin asuntoon kuin talliinkin. Keskellä asfalttia majaili 20 hevosta, tarhat löytyivät kauempaa 'takapihalta'. Pelkkää saksaa kiivaasti puhuvat myyjät satuloivat muutaman myyntihevosen ja lähtivät läheiselle maneesille ratsain, ajoimme autolla perässä päivitellen paikallista menoa. Kyseisiä hevosia emme sitten edes testanneet, toinen liikkui epäpuhtaasti ja toinen ei vakuuttanut hyppykyvyllään millään lailla. "Jaaha, no jos lähdettäis takaisin Hollantiin"...

Kävimme vielä pikaisesti Diilerin tallilla kokeilemassa sinne varta vasten tuotua 4 v ramirolaista oria, jonka selkään minut tuupattiin testipilotiksi. Orilla oli ratsastettu vasta muutama kuukausi, ja se olikin vielä hieman pöllämystynyt uudessa paikassa. Hevonen oli tyypillinen 'orilaiska' rento mötkäle, koulusukuinen laajasti liikkuva ja raamikas tapaus, ja se osasi kyllä hypätäkin. Herra R nousi itse selkään hyppäämään, ja vähästä kokemuksesta huolimatta ori selviytyi hienosti pienistä tehtävistä. Mielenkiintoinen tapaus!



Sitten olikin jo aika lähteä kohti Brysselin lentoasemaa. Kotiinpääsy ei ollutkaan ihan selviö - kuulin matkalla että Suomessa oli hirmuinen myrsky... niin siinä sitten kävikin, että jouduin olemaan puolen yötä Arlandassa Tuhkolmassa, jossa piti vaihtaa konetta. Koko kenttä oli täynnä kiukkuisia suomalaisia, mutta siinä vaiheessa olin jo niin väsynyt että tyydyin löhöämään penkillä ja syömään belgialaista herkkusuklaata ja vain odottamaan tyynesti. Mitäs siinä muutakaan tehdä, ei viitsinyt uimallakaan lähteä lahtea ylittämään...

Että sellainen reissu. Nyt on jo rötvätty joulunpyhät ja rentouduttu, mihkäs seuraavaksi? ;-)

Pikkutyttöjen Puuhastelua?

9. joulukuuta ilmestyneessä Hevosurheilulehdessä oli kerrankin Kunnon Asiaa - Tiina Vähämäen kirjoitus oli todella bueno. Kansaa kosiskelevia hymistelijöitä kyllä riittää, mutta kuka uskaltaa tarttua hankalampiin juttuihin? Hyvähyvähyvä.

Artikkelin kirvoittamana mietin itsekin, mihin Suomen ratsastusurheilu on menossa, ja miksi? Ruotsi on pyyhältänyt ohitsemme jo aikaa sitten ja nyt jopa Viro vaihtoi kaistaa ja näyttää perävaloja. Me roikumme yhden käden sormilla laskettavien starojen varassa, jotka nekin ovat täysin riippuvaisia muutamasta kelvollisesta kansainvälisen tason kisahevosestaan.

Ensinnäkin, harrastajan on vaikeaa päästä mukaan kisaruljanssiin. Kisakulut ovat tosiaan pompanneet päättömiin määriin. Viikonloppu koulukisoissa kahdella hevosella vie äkkiä monta sataa euroa. Ei ihme, että uusia staroja syntyy entistä vähemmän, kun kisatouhu vaatii jo aluetasolla aikamoisia rahallisia investointeja. Niillä ressukoilla, joiden pappa ei betalaa, on aika tiukka tilanne lähteä kiertämään vaikka jotain nuorten hevosten luokkia. Kaiken lisäksi palkintotaso on säälittävä. Vaikka voittaisi kaikki luokat, ei pääse edes omilleen. Mikä ratkaisuksi? SPONSORIT. Jos jokaiseen luokkaan saataisiin paikallinen sponsori, nousisi palkintotaso, ja järjestävä seura saattaisi hyötyä sponsorista suoraan rahallisestikin eikä kisaan osallistuvia ratsastajia tarvitsisi kupata henkihieveriin.

Miksi tosiaan EU- ja TE- rahoilla ei rakenneta uusia tiloja ja kunnosteta vanhoja? EU-tukieuroilla on rakennettu pöhkömpiäkin fasiliteetteja. Miksi ratsastus ei houkuttele sponsoreita? Harrastajamäärä nousee, mutta määrä ei korvaa laatua. Onko kaiken takana ratsastajien ja SRL:n oma asennevamma – "meidän laji on vaan tämmöistä harrastelua", kuviokellujatkin menevät hierarkiassa ohi. Onkohan ongelma siinä, että suomalainen ratsastusurheilu leimataan edelleen pikkutyttöjen puuhailuksi ja naisten kotkotukseksi? Ainoastaan svenska talande bättre folk pääsee pikkutyttöpuuhailun yläpuolelle? Niinkö?

Muualla maailmalla ratsastus on huomattavasti miesvoittoisempi laji kuin täällä meillä. Esimerkiksi Etelä-Euroopassa tallityttöjen tilalla on hevosenhoitajan virassa raavaita ukkoja, "mozo" letittää hartaan näköisenä kilpahevosta viiksikarvat väpättäen, mitä kummaa? Kansallisten kisojen palkintotaso on aivan jotain muuta. Lähtijämäärät ovat huikeasti eri luokkaa – kansallisessa 140 cm luokassa saattaa olla yli sata lähtijää. Okei, onhan siellä kansalaisiakin kymmenkertainen määrä Suomeen nähden, mutta ero on silti dramaattinen. Ratsastusväki on huomattavan miesvoittoista – miehet tunnetusti pitävät huolta omista saamisistaan (heheh) ja asemastaan...

En haluaisi ajatella, että suomalainen ratsastus on näin kurjassa jamassa vain siksi, että suurin osa ratsastajista on naisia. Emmekö me osaa pitää puoliamme? Eikö meitä arvosteta sittenkään? Onko niin, että tyydymme osaamme ja toivomme parasta, kun voisimme nousta barrikadeille ja vaatia? Ratsastus ei ole tällä hetkellä lainkaan niin mediaseksikästä, kuin se voisi olla. Muualla Euroopassa kilpailut ovat seurapiiritapahtuma, joissa käydään nappailemassa cocktaileja ja näyttäytymässä uusimmissa ralph laurenin vetimissä, eikä suinkaan kököttämässä hyisillä penkeillä vaisusti taputtaen, kun joku putoaa selästä mutta kiipeää takaisin.

Ratsastajien määrä on tosiaan nousussa, ja liitto hehkuttaa miten lujaa ratsastuksella menee ja eurot kilisevät, mutta hetkinen - määrä ei todellakaan korvaa laatua. Ratsastus EI ole mitään sauvakävelyyn verrattavaa iisiä ja kaikelle kansalle sopivaa hytkyttelyä, kuten ei esimerkiksi motocrossikaan, vaan vaatii harrastajaltaan sitoutumista pitkäjännitteiseen ja osittain vaikeaan ja vaaralliseenkin prosessiin, jossa hän oppii tuntemaan "välineensä" ja käyttämään sitä. Ei ihan helppo nakki! Pitäisikö siis liiton keskittyä panostamaan enemmän oikeasti motivoituneihin ja kunnianhimoisiin tuleviin ja nykyisiin urheilijoihin, kuin kansan syvien rivien houkutteluun ratsaille?

Media sanelee tunnetusti yleisön kiinnostusta ja samalla sponsorien ajatuksia. Meillä ON sopivia mediaseksikkäitä ja kiinnostavia ratsastajia, mutta kuka jaksaa aina katsella samaa Björssin naamaa, vähän mielikuvitusta! SRL tekee yleisesti ottaen hyvää työtä, mutta pr-puoli tökkii edelleen. Muidenkin urheilulajien edustajat patsastelevat jos minkäkin mainoskampanjan kasvoina, tuoden näkyvyyttä koko lajille. Mikä olisi parempi tapa hankkia sponsoreita?

Osa ratsastajista on sentään osannut puljata asiansa kuntoon.

Oheinen pätkä on lainattu
Porschen maahantuojan sivuilta:

"Esteratsastus sopii Porschen imagoon loistavasti. Hyvässä estehevosessa ja oikeassa urheiluautossa on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa yhdistyvät voima, suorityskyky, ketteryys, hyvä käsiteltävyys ja turvallisuus. Lähes poikkeuksetta molempiin liittyy myös tarkoituksenmukainen esteettisyys.", kertoo Porschen maahantuojan Autocarreran toimitusjohtaja Riccardo Bernard esitellessään uutta, kolmen suomalaisen huippuesteratsastajan tiimiä, Porsche Team Finlandia.

Maamme kirkkaimman tähden, Sebastian Nummisen lisäksi tiimiin kuuluvat Tomas von Rettig ja Antti Palin. "Porsche on yhteistyökumppanina varmasti yksi tavoitelluimmista. Tämä on tiimi, jota voi edustaa todella mielellään. Tuote edustaa oman alansa ehdotonta huippua ja tiimikaverit ovat oikeastikin hyviä kavereitani.", toteaa ensimmäisenä suomalaisena 100 maailman parhaan esteratsastajan joukkoa hätyyttelevä Sebastian "Sebbe" Numminen. Sebben hevoset ovat olleet kuluvalla kaudessa todella kovassa iskussa ja odotukset tämän kauden maailmancupin suhteen ovat korkealla.


Noniin. Sillälailla. Tätä lisää.
Saisivatko naisratsastajat vokoteltua sponsorikseen sitten vaikka Marimekon? :)

Aloitus.

Tällaiselle voisi olla ehkä käyttöä.
Kepposblogin lukijoita ei ehkä heppajutut kiinnosta, eikä heppajuttujen lukijoita henkilökohtainen säätö? ;)

Katotaan.